Ystäväni jakoi viikonloppuna Facebookissa muistiinpanon, jossa haetaan materiaalia neuvolakorttien kielestä suomen kielen pro gradu -tutkielmaa varten. Tiivistettynä idea on se, että graduntekijää kiinnostaa, ”toistuvatko neuvolakorttien teksteissä samat fraasit käynnistä ja vuodesta toiseen”, ”ovatko tekstit samankaltaisia ympäri Suomen vai löytyykö niistä esimerkiksi paikkakuntakohtaisia eroja” ja ”kuvataanko tyttöjä ja poikia eri tavoin”. Muistiinpano löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Innostuin heti. Laitoin muistiinpanon jakoon myös omalle seinälleni ja kaivoin lasten neuvolakortit esiin. Tänään töissä skannasin neuvolakorttien kuvaukset ja lähetin ne graduntekijälle. Samalla silmäilin ensimmäistä kertaa kuvauksia kokonaisuuksina ja toisiinsa vertaillen.

Ja sepäs vasta olikin mielenkiintoista!

Ensinnäkin mielenkiintoista oli se, mikä kuvauksissa toistuu. Meidän korteissamme toistui se, että ensimmäisellä käynnillä molempia vauvoja kuvattiin hyvänvärisiksi. Ymmärrän kyllä, että värillä on vauvojen tapauksessa väliä, mutta onko se pakko kirjata muistiin, jos siinä ei ole mitään poikkeuksellista. Se vain on jotenkin niin… terveystieteellinen.

Myöhemmin kortteihin alkoi sitten ilmaantua vauvamaisempia adjektiiveja: tyytyväinen, tomera, reipas, suloinen, superihastuttava (!), jäntevä, ihana, napakka, sirpakka. Eniten toistuivat ilmaukset tyytyväinen, suloinen ja tasaisesti kasvaa. 

Yritin oikein seuloa, onko kuvauksissa jotain toistuvia eroja sukupuolten välillä, mutta ilokseni huomasin, että enimmäkseen ei. Useimpia kuvauksia oli käytetty molempien korteissa. Tai jos ei oltu käytetty, oli helppo löytää selitys sille, miksi ei. Poikaamme on esimerkiksi usein kuvattu tyytyväiseksi, mutta tyttöä ei. Se taas johtuu siitä, että poika on ihan vauvasti asti ollut neuvolakäynneillä parhaimmillaan. Hymyileväinen, nauravainen, luottavainen. Tyttö taas on ollut epäileväinen ja protestoinen voimakkaasti kaikkeen: riisumiseen, punnitsemiseen, mittaamisen ja varsinkin rokottamiseen. Kovaa ja korkealta. Kenellekään tuskin tulee silloin mieleen sana tyytyväinen. Niinpä tytön neuvolakorttiin onkin kirjattu sellaisia helmiä kuin tempperamenttinen riiviö ja sopivasti topakka.

Sirpakka olikin oikeastaan ainoa ilmaus, jota en olisi osannut kuvitella pojan neuvolakorttiin. Tosin ei hän ole koskaan ruumiinrakenteeltaan mikään sirpakka ollutkaan. Mutta silti. En usko, että sitä olisi käytetty, vaikka se olisi ollut mahdollista. 

Se, että tyttöä on useammin kuvattu suloiseksi, ei uskoakseni liity sukupuoleen, vaan se sattuu olemaan häntä tutkineen neuvolalääkärin maneeri. Lääkäri nimittäin oli käyttänyt juuri tuota adjektiivia jokaisessa kirjoittamassaan kuvauksessa. Pojalla oli alkuaikoina eri lääkäri, joten häntä ei ole vauvana kuvattu suloiseksi, mutta kun lääkäri puolitoistavuotisneuvolassa vaihtui, tuli hänestäkin kertaheitolla suloinen.  

Mielenkiintoista korttien kuvauksissa olikin ennen kaikkea se, että hoitajilla jä lääkäreillä on selvästi omia suosikki-ilmauksia, joita he viljelevät. Vakkariterveydenhoitajamme esimerkiksi on ihanaa, upeaa, hienoa -tyyppi:

”Ihanasti ympäristöään tarkkailee.”

”Upeasti tullut nyt painoa ja pituuttakin. Ihana asia!”

”Upeasti kasvanut poika.”

”Hienosti ryömii.”

”Hieno poika.”

”Ihanasti ja itse tasapainnoillen kävelee.”

”Ihanasti leluilla leikkii.”

Niin että kyllä hänen kanssaan asiointi on ollut minustakin aina todella ihanaa. 

Useimmiten minusta on kuitenkin aivan sama, mitä neuvolakorttiin kirjataan. Minä miellän neuvolan paikaksi, jossa lasten kasvua ja kehitystä seurataan osana massaa. Minulle riittäisi, että heistä kirjaittaisiin muistiin mitat sekä merkintä siitä, ovatko he saavuttaneet ikätasonsa mukaisen kehityksen. En kaipaa merkintää siitä, että lapseni on ihana ja suloinen. Minä kyllä tiedän sen muutenkin. Minä tiedän siitä sitä paitsi niin paljon enemmän kuin neuvolahenkilökunta, joka viettää lapsen kanssa vain ohikiitävän tuokion.

Kerran olen kuitenkin ollut terveydenhoitajan kuvauksesta erityisen ilahtunut ja otettu. Ja siitä olen kirjoittanut täällä.