Elämä on sulkeutuvia ympyröitä.

Minun elämässäni sulkeutui tänään yksi kuntoiluun liittyvä ympyrä: palasin jumppaamaan lähikoulun jumppasaliin.

Viimeksi olen jumpannut sellaisessa joskus yläasteikäisenä. Paikkana oli entinen ala-asteeni. Jumpan nimi oli circuit. Jumppaseurana oli pari ikätoveria ja joukko keski-ikäisiä naisia. Siellä sitä sitten hikoiltiin yhdessä kerran viikossa. Se tuntui ihan hyvältä, koska jumppaa tärkeämpää oli kuitenkin vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa.

Kun sitten lähdin opiskelemaan ja muutin kotoa, kuntoilu siirtyi kuntokeskuksiin. Jumppien nimet muuttuivat bodystepeiksi, bodypumpeiksi, zumbaksi, pilatekseksi ja spinningiksi. Jumppaseurana oli muita jumppailuun hurahtaneita. Yhdessä hikoiltiin monta kertaa viikossa. Ja se oli niin mukavaa! Lähikoulun jumpat tuntuivat vanhanaikasilta ja tehottomilta.

Sitten syntyivät lapset ja aika kävi rajalliseksi. Tuntui hyödyttömältä maksaa kuntokeskuksen kuukausimaksia, kun kuntoilemaan ehti noin kerran viikossa. Tuntui yleensä työläältä lähteä muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan kuntokeskukseen.

Kuntokin oli laskenut.

Yhtäkkiä tuntuikin hyvältä palata lähikoulun jumppasaliin. Tein sen tänään. 

Jumpan nimi oli kahvakuula.

Jumppasali oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoa.

Jumppaseurana oli sekalainen joukko kaupunginosani asukkaita.

Jumppa ajoi asiansa: minulle tuli jumpatessa hiki ja huomenna lihakseni varmasti tietävät jumpanneensa. Ne eivät meinanneet jaksaa kantaa kuulaa takaisin kotiin.

Teini-ikäinen minäni ei olisi uskonut, että tämä tapahtuu. Kaksikymppinen minäni olisi pitänyt tätä nolona. Kolmekymppinen minäni on tyytyväinen. Minulla ei ole mitään syytä olla menemättä jumppaan joka tiistai. Kaupunginosayhdistyksen kahvakuulajumppa lähikoulun jumppasalissa on juuri se, mitä minä nyt tarvitsen.

Näin ne ympyrät sulkeutuvat. Vai olenko minä jo mieleltäni keski-ikäinen?