Ensimmäinen täysi työviikko on nyt selätetty. Tunnelma oli perjantaina – ja vielä lauantainakin – väsynyt mutta tyytyväinen. Tunsin koko viikon juoksevani kelloa vastaan mutta en kertaakaan ollut myöhässä. Sain tehtyä kaiken, mitä piti. Sitä ei lasketa, että paljon myös unohdin. En onneksi mitään olennaista ja peruuttamatonta. Sitä paitsi unohti mieskin. Eihän sillä esimerkiksi ole mitään väliä, että hakee koko viikon postit laatikosta vasta perjantaina, koska aiemmin se ei edes ole tullut mieleen. Se vähän harmitti, että unohdin kummitytön nimipäivän. Ja se otti hetken päähän, että unohdin perjantai-iltana katsoa Vain elämää -ohjelman, vaikka olin ajatellut odottaa sitä koko viikon. Mutta koska unohdin kaikessa kiiressä odottaa, en sitten jaksanut olla kovin harmissani siitä, että vielä unohdin odottamisen lisäksi katsoa ohjelmankin. Onhan näitä keinoja ohjelman katsomikseksi myöhemminkin.

Jos nyt eksyisin aiheesta, niin saattaisin hehkuttaa sitä, miksi Vain elämää on minusta niin hyvä. En ole oikeastaan vuoteen juuri katsonut televisiota, mutta nyt olen innoissani siitä, että perjantai-iltoihin on taas muutamaksi viikoksi luvassa katsottavaa. En kuitenkaan eksy aiheesta vaan palaan tähän teemaan joskus. Jos muistan. Tai ehdin.

Mutta takaisin ensimmäiseen täyteen työviikkoon: Viikon mittaan olin onnellinen siitä, että osasin vielä tehdä töitä. Melko kivuttomasti ja erittäin innostuneesti. Suurin osa ammatillisista asioista, joiden pelkäsin kotiäitivuosien myötä kadonneen jonnekin taivaan tuuliin, palautuivatkin muistiin ihan itsestään. Puhuin taas sujuvasti ammattijargonia ja olin – ainakin omasta mielestäni – ihan pätevä ja uskottava. Vain yhtenä päivänä, keskellä viikkoa, olin hetken epätoivoinen, kun minusta tuntui, etten mitenkään ehdi tehdä työpaikalla kaikkea, mitä piti. Epätoivo laukesi siihen, että kävin keittämässä kupin teetä ja rauhotuin. Lyhyen teehetken jälkeen kaikki näytti selkeämmältä ja osasin priorisoida tehtäväni niin, että ehdin tehdä olennaisimman.

Jotain olen siis oppinut itsestäni kahden ja puolen vuoden aikana. Olen oppinut ymmärtämään, että silloin, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle, minun täytyy istua alas ja vetää henkeä, jotta ehdin havaita, mikä seinä on kriittisin, ja tukea se. Kyllä muutkin seinät sitten pysyvät pystyssä. Entinen minäni olisi hermostuneena ja stressaantuneena hyppinyt seinältä toiselle ja pönkittänyt hiukan kaikkia. Entinen minäni olisi myös illalla kotona nikkaroinut tukipilareita, jotka voisi seuraavana päivänä kiikuttaa töihin.

Lisäksi olen kotiäitivuosieni aikana oppinut, että on mentävä eteenpäin eikä takerruttava liikaa yksityiskohtiin. Ihan hyvä on lähes aina tarpeeksi hyvä. Hienosäätöä voi tehdä loputtomiin mutta se ei välttämättä paranna lopputulosta. Minun alallani. Ja olkaa huoleti, minä en ole kirurgi.

***

Viikkoon sattui myös kaksi erityisen hyvää päivää. Toinen oli maanantai, koska silloin molemmat lapset jäivät ensimmäistä kertaa iloisina vilkuttaen päiväkotiin. Harjoittelujaksomme oli siis päivälleen oikean mittainen. Vielä viime viikolla viimeisen harjoittelupäivän aamuna kuopus itki perääni.

Harjoittelujaksomme oli myös siinä mielessä oikean mittainen, että lapset eivät enää olleet lainkaan niin väsyneitä kuin ensimmäisinä viikkoina, vaikka he nyt olivat päiväkodissa pidemmän viikon ja pidemmät päivät kuin koskaan aikaisemmin. Päivähoidon suhteen asiat eivät siis olisi voineet paremmin mennä.

Toinen erityisen hyvä päivä oli perjantai, sillä silloin satuin saamaan koko työyhteisöltäni luottamuksenosoituksia. Esimieheni kehui sitä, kuinka olin hoitanut pari tilannetta, työkaverini kehui sitä, kuinka meille on nopeasti löytynyt yhteinen tapa toimia, ja ne tyypit, joiden kanssa päiväni enimmäkseen vietän, alkoivat nauraa ja vitsailla rentoutuneesti ja lähestyä minua luottamuksellisissa asioissa. Vaikka siis olin viikon päätteeksi väsynyt, olin myös onnellinen. Takki oli tyhjä mutta toisaalta täysi.

Tiedän, että sekä minulla että lapsilla on nyt menossa kuherruskuukausi. Saamme kaikki tehdä jotain uutta ja kiehtovaa. Toivottavasti tässä huumassa mennään ainakin jouluun asti. 

Mutta sen minä vielä sanon, ettei kohdallani toteutunut se kaikkien töihin palaavien äiten hehkuttama lounas- ja kahvirauha. Minä hotkaisin useimpina päivän lounaani viidessä minuutissa ja hörpin kahvini samalla, kun tein töitä. Ne olivat kuitenkin omia valintojani, joten en valita. Olen päättänyt, että yritän tehdä työni työpaikalla kello kahdeksan ja kolmen välisenä aikana. Kotona keskityn perheeseen, ja tämän yhtälön mahdollistamiseksi olen valmis tinkimään tauoistani. Se ei tunnu kovin suurelta uhraukselta, sillä en menetä mitään. En varmaan edes enää osaisi syödä lounastani viittä minuuttia kauempaa.

***

Ja se takki. Se on tosiaankin tyhjä mutta uusi. Se löytyi viidessätoista minuutissa lauantaiaamupäivällä. Heti toisesta kaupasta, jossa piipahdin. Joskus käy näinkin. Kiitos takkijumalille! Shoppailuseuralaiseni eivät olisi jaksaneet yhtään useampaa kauppaa.