Minulla oli joskus periaatteita siitä, miten meillä lasten kanssa syödään. Ajattelin esimerkiksi, että ruokapöytään ei palata, jos siitä kerran on poistuttu. Ajattelin myös, että ruoka syödään ruokapöydän ääressä. Ei esimerkiksi sohvalla tai sängyllä (ainakaan ennen kuin lapset ovat siinä iässä, että lautaset ja lasit useimmiten pysyvät oikein päin ja että ruoka ainakin enimmäkseen päätyy suuhun ja siitä edelleen vatsaan). Tai eteisen lattialla.

Ne olivat ihan hyviä periaatteita.

Ajan myötä olen kuitenkin tinkinyt molemmista ja monesta muusta. Ensimmäisestä periaatteesta yritän vielä enimmäkseen pitää kiinni mutta joustavasti ja soveltaen. Jälkimmäisen suhteen olen luovuttanut. Ei meillä edelleenkään (tai vieläkään) syödä sohvalla tai sängyllä mutta keittiön lattialla hyvinkin usein. Se, että lapset saavat jotain syötävää, on edellytys sille, että minä saan laittaa syötävää. Hedelmälohkot, leivänpalat, kurkut, porkkanat ja murot ovat nykyisin keittiönlattiaruokaa.

Tänään lapset söivät iltapalansa eteisen lattialla. Hyvällä ruokahalulla. Muroja upposi kilvoitellen kaksi kulhollista. Vaihtelu selvästi virkistää. Ruokapöydässä menekki olisi ollut huomattavasti vähäisempi. 

Minä ajattelin vain, että olkoon menneeksi. Mitäpä sitä vastaan taistelemaan. On näitä päivittäisiä otteluita muutenkin ihan tarpeeksi. Kuten se, että hampaat on pestävä aamuin illoin. Tai se, että vaippa on välillä vaihdettava. Tai se, että ulos on näillä säillä puettava muutakin kuin hattu ja kengät. Tai se, että ksylitolpastilleja ei saa kerrallaan kahta enempää.

Entä haluatko kuulla, miksi lapset päätyivät syömään iltapalaansa eteisen matolle? No. Olimme jo pöydän ääressä. Tarjolla oli leipää, omenalohkoja ja rahkaa. Ne eivät kuitenkaan kovin kummoisesti maistuneet ja meneillään tuntui olevan kaikenlaista puuhaa muuta kuin syöminen. Sitten esikoiselle iski vessahätä. Ja koska mies ei ollut kotona, jouduin nostamaan kuopuksen pois syöttötuolistaan, jotta hän ei tippuisi sillä aikana, kun olin esikoisen kanssa vessassa. Tiesin, että hän hermostuisi, koska hänen näivehtimisensä jäisi kesken, joten nappasin hänelle mukaan kulhollisen muroja. Niitä hän sitten tyytyväisenä vessan oven edessä nakerteli. Kun esikoinen sai asiansa hoidettua, hän hyökkäsi murokulhon kimppuun. Yritin muutamaan kertaa ehdotella, että palaisimme pöytään katetun iltapalan ääreen tai että edes siirtyisimme syömään muroja pöydän ääreen. Mutta ei. Sain vastaukseksi kaksiäänistä protestointia. Annoin periksi ja katoin eteisen matolle murojen lisäksi juomat.

Ja söin oman iltapalani pöydän ääressä kaikessa rauhassa.