Päiväuniaikaan
Joskus sitä yllättää lapset ja itsensä.
Jos joku olisi eilen sanonut, että vietän tänään lasten päiväuniajan vesiväreillä maalaten, olisin aika todennäköisesti sanonut, että en todellakaan vietä.
Tänään en kuitenkaan olisi edes malttanut laittaa lapsia päiväunille, kun minulla oli niin kiire maalaamaan.
Kaikki alkoi kai eilisiltana. Sanoin ohimennen miehelle, että pitäisiköhän kuopuksen kaksivuotissynttäreille järjestää ohjelmaksi ongintaa. Siinä vaiheessa mielessäni pyöri lähinnä joku lakanan/liinan/kangaspalan takaa tapahtuva ongintasessio. Ajatukseni olivat ennemminkin saalispuolella: mitä keksiä ongittavaksi 2–6-vuotiaille juhlavieraille. (Se oli kyllä loppujen lopuksi aika äkkiä keksitty. Saatavuus on enää selvittämättä.)
Tänä aamuna pelasin sitten kuopuksen kanssa sellaista Djecon peliä, jossa ongitaan magneettiongilla erilaisia mereneläviä. Olin aina ajatellut, että ne pelin otukset ovat aika hienoja. Yksinkertaisia mutta hienoja.
Täysin yllättäen mieleeni juolahti, että niistähän voisi vaikka ottaa mallia. Minähän voisin vaikka maalata synttäreiden ongintasessioon sellaisen merimaiseman! (Ajattelin myös, että olipa yllättävä ajatus.)
Mutta niin siinä sitten kävi, että tainnutettuani lapset päiväunille käärin hihat, kaivoin kaapista vesiväripaletit ja Ikean paperitullan ja aloin maalata.
Ensin vähän haparoiden niin että merihevosellekin tuli terrierin turpa.
Sitten jo hieman paremman otteen pesselistä löytäen niin, ettei tehnyt enää mieli taitella samantien paperia paperinkeräykseen.
Vähän aikaa maalattuani muistin, että meillähän on jossain se Piirretään söpöjä eläimiä -kirja. Sen opein maalasin vielä vähän lisää.
Maalatessani annoin esikoisen nukkua ihan liian pitkät päiväunet, koska en malttanut lopettaa.
Kun esikoinen omatoimisesti heräsi, vastasin lukuisiin hämmästeleviin miksi äiti maalaa yksin vesiväreillä -kysymyksiin. Kun niistä oli selvitty, annoin esikoiselle oman palan paperia, ja sanoin, että äiti maalaa vielä vähän, maalaa sinäkin.
Kun kuopus heräsi, piilotin maalauksen kuivumaan. Yhtä Muumi-jaksoa myöhemmin käskin hänen kurkata sohvan taakse. Kerroin, mistä on kyse. Hän nauroi hämmästyneenä. Katsoi minua ja nauroi lisää.
Viritin maalauksen malliksi ovenkarmien väliin ja selitin uudestaan, mikä se on. Kuopus katsoi minua entistä hämmästyneempä ja nauroi taas.
Kysyin epäröiden, onko se hieno.
”On”, vastasi kuopus silmät tuikkien.
”No hyvä”, sanoin minä helpottuneena.