Pannukakku ja pyhäinpäivä
Meillä oli ilo ja kunnia saada litra juustomaitoa. Herkuttelin välittömästi mielessäni kullankeltaisella ja isoja kuplia nostattaneella pannarilla. Sellaisella jota äiti aina teki. Uunistani tuli kuitenkin ulos tällainen – öö – ruskistunut kipsilevy kraatereineen:
Mieleni teki lainata Pikku Myytä ja kysyä, saako pannukakulla istua. (Vaikka ei Pikku Myy todellisuudessa sellaista kysellyt. Hän vain hyppäsi istumaan pannukakun päälle.)
Pannukakku voi mennä pannukakuksi, kun kaksi alkutuotannosta vieraantunutta kaupunkilaista ei tiedä, kuinka juustomaidosta tehdään pannukakkutaikinaa. Sen sijaan, että olisin tunnustanut uusavuttomuuteni ja soittanut äidille, luotin Internetin kaikkitietävyyteen. Löysin reseptin ja olin tyytyväinen. Taikinaa vatkatessani epäröin hieman, koska se tuntui niin mahdottoman paksulta. ”No mutta, tämähän on juustomaitoa”, ajattelin ja lykkäsin taikinan uuniin.
Olisi pitänyt soittaa äidille. Äiti olisi sanonut, että jauhoja laitetaan harkiten. Jos juustomaito on aivan ensimmäisten lypsyjen maitoa, se on paksua ja silloin jauhoja tarvitaan paljon vähemmän. Tai vaihtoehtoisesti jatketaan taikinaa tavallisella maidolla.
Aha. Ensi kerralla sitten.
Tai olisin voinut käyttää myös miehen reseptiä: hän väitti kiven kovaa, että maito on valmista sellaisenaan. Pellille siis vain ja uuniin paistumaan! Hihittelin ajatukselle koko aamupäivän: sehän tarkoittaisi sitä, että lehmästä tulisi valmista pannukakkutaikinaa. Hih-hih-hii. Miehen reseptilläkään emme olisi pannukakkua saaneet mutta uunijuustoa ehkä. Ja se olisi varmasti ollut pehmeämpää kuin oma ”pannukakkuni”.
”Pannukakkua” syötiin kuitenkin välipaksi. Kermavaahto ja omenahillo pelastivat sen, mitä pelastettavissa oli.
Pannukakuksi mennyttä pannukakkua lukuun ottamatta pyhäinpäivämme on ollut mitä parhain. Olen vasta viime vuosina vanhennuttuani alkanut ymmärtää pyhäinpäivän arvon. Tähän päivään ei liity mitään odotuksia ja paineita kuten useinpiin juhlapyhiin. Ja kuitenkin on pakko hiljentyä ja rauhoittua, koska kaikki on kiinni. Vaikka tätä lauantaita edelsi armottoman kiireinen viikko, joka huipentui ruokakauppakäyntiin perjantai-iltana, olen ollut kiitollinen siitä, että se kaikki oli pakko tehdä etukäteen. Tänään olemme rauhassa harrastaneet, nauttineet perheen yhteisestä ajasta, hauduttaneet olut-lihapataa uunissa neljättä tuntia ja saaneet isovanhemmat illallisvieraiksi. Päivä ei olisi voinut rennonpi olla. Tällainen pyhä tekisi hyvää useamman kerran vuodessa.
Ja on myös puhdistavaa ja voimauttavaa tehdä jotain sellaista, minkä vuoksi tämä pyhä pohjimmiltaan on olemassa: muistella menehtyneitä. Me sytytimme illan pimennyttyä lasten kanssa kynttilät siskoni edesmenneille tyttärille. Sen jälkeen katselimme albumista heidän kuviaan. Lapseni eivät koskaan ehtineet tavata serkkujaan mutta ainakin kerran vuodessa voimme viettää hetken heitä muistellen.
