Pinkkiä sen olla pitää

Kato äiti, pinkki suu! Ihana haluaa myös!

Kuuntelin joskus epäuskoisena tuttavaperheiden juttuja siitä, kuinka tytöt eivät suostu käyttämään mitään muuta kuin pinkkiä. Hymähtelin hiljaa mielessäni, että eihän se nyt jestas sentään voi niin mennä. 

Joopa joo, turpiin tuli tässäkin asiassa. 

Kuopukseni arki on nykyisin kovin pinkkiä. Hänellä on ilmiömäinen pinkkitutka. Ei kerta kaikkiaan ole pinkkiä vilahdusta, jota hän ei huomaisi. 

Pinkki! Mikä se on?

Hän bongaa kaiken pinkin. Hän kiljaisee ääneen kaiken näkemänsä pinkin. Hän haluaa kaiken pinkin:

Matkalla leikkipuistoon: Äiti, pinkki pyörä! Mistä Ihana saa?

Ruokakaupassa: Äiti, kato pinkki. Ai jai. (Painaa posken vasten pinkkiä tunikaa.) Ihana haluaa.

Ruokakaupassa: Pinkki! Pinkki! Pinkki! (Hamuaa hyllystä terveyssidepaketteja.)

Aamulla vaatekaapilla: Pinkki paita. Pinkit housut.

Uloslähdön hetkellä eteisessä: Missä on pinkit lenkkarit? Missä? Missä on pinkit lenkkarit? Pinkit lenkkarit! (Niitä ei enää ole. Ne ovat menneet pieneksi. Kriisi.)

Äiti: Ostetaanpas teille uudet syyspipot. Minkäs värisen pipon Ihana haluaa?

Ihana: Tämän! Pinkki kekkupipo! Ai jai.

Pinkki tussi! Pinkki tussi! Ihana haluaa pinkin tussin! (Verrokkina kerrottakoon, että esikoinen on aina halunnut piirtää mustalla.)

Kato, pinkki kynttilä!

Tällä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Meillä ei ollut pinkkiä ennen kuopuksen syntymää. Itse uutena ostetut ja vanhat esikoiselta perityt ovat olleet muuta väriä. Pinkkiä on kyllä tullut käytettynä ja lahjoina. Paljonkin.

Lempivaatteet

Silti en mitenkään osannut varautua siihen, että yhtäkkiä mikään muu kuin pinkki ei käy. Viime keväänä suuri osa vaatteista jäi yksinkertaisesti käyttämättä, koska niissä ei ollut mitään pinkkiä. Tämän pinkin huuman kanssa enemmän on selvästikin enemmän, mutta sekin auttaa, jos vaatteessa on edes pikkiriikkinen pinkki kuviointi. 

Olen pinkillä päähän lyöty.