Rakkaat riitapukarit
Sanonpahan vaan, että huh. Ja samaan hengenvetoon sanon sen, minkä sanomista joskus paheksuin: ”Ihanaa, että pian pääsee töihin lepäämään.” Se on totta, mutta sen sanomisesta tulee tulee paha mieli.
En haluaisi tuntea haluavani lomaa omista lapsistani.
Mutta minä hitto vieköön haluan. Viime päivät ovat olleet kauniisti sanottuna raskaita. Lapset nahistelevat jatkuvalla syötöllä keskenään. He haluavat juuri sen saman lelun, mikä toisella on. He haluavat juuri samaan aikaan juuri saman vanhemman syliin. He haluavat istua täsmälleen samassa kohdassa sohvalla ja juuri tismalleen samalla lastenhuoneen tuolilla. He haluavat sukat toistensa jaloista ja kaulakorut toistensa kauloista. He haluavat ehtiä ensin. He haluavat kovaäänisesti ja kiukuten.
Aamuinen sängyssäköllimisrauha on mennyttä, sillä he taistelevat kainalopaikoista. Ruokarauha on mennyttä, sillä he härkkivät toistensa lautasia. Leikkirauha on mennyttä, sillä he kinastelevat leluista. Lukurauha on mennyttä, sillä he kilpailevat sylipaikasta ja siitä, kumpi saa pitää kirjaa käsissään. Iltakylpyrauha on mennyttä, sillä he eivät sovi samaan ammeeseen mutta eivät oikein voi istua eri ammeissakaan.
He ärsyttävät toisiaan jo pelkällä katseellaan. Ja heistä on kiehtovaa ärsyttää toisiaan. Sen sijaan, että he hakeutuisivat erilleen, he suorastaan vetäytyvät toisiaan kohti. Tavoitteenaan saada toinen vinkumaan.
Kun tähän keskinäiseen nahisteluun vielä yhdistetään se, että kuopuksella on vaihe, jolloin hän testaa rajojaan, ovat päivät todella raskaita. Ruokapöydässä kuopus esimerkiksi katsoo silmiin ja kaataa maitoa pöydälle. Kun häntä kieltää, hän heittää koko mukin lattialle. Kun hänelle sanoo, että muki on isoveljen, hän nappaa sen taatusti. Ja pitää kynsin hampain kiinni.
Ja esikoisella on edelleen vaihe, jolloin kaikki pitää tehdä juuri päinvastoin kuin on ehdotettu.
Sanoinko jo ”huh”?
Huh.
Onneksi torstaina on työpäivä.
Onneksi osaan laskea kymmeneen ja vähän pidemmällekin.
Onneksi nämä haasteet pakottavat etsimään ratkaisuja ja pohtimaan omaa käytöstään.
Ja onneksi löysin Bebesinfon sivuilta mielenkiintoisen artikkelin, josta sain ensiapua sisarusten välisten riitojen ratkaisemiseen. Siellä on listattu hyviä ja huonoja ratkaisumalleja riitojen selvittelyyn. Siellä myös kehotetaan ”näkemään sisarusten väliset riidat normaalina elämänä, oppimismahdollisuuksina ja tunteiden ilotulituksena. Riidat ja niiden ratkaiseminen antavat vanhemmille mahdollisuuden opettaa lapsilleen ihmissudetaitoja sekä ongelmanratkaisutaitoja.” (Artikkeli löytyy täältä.)
Juuri tämän vuoksi halusin kaksi lasta.
En vain ihan kunnolla ymmärtänyt, kuinka paljon se minulta vaatii. He eivät opi ihmissudetaitoja vain sen vuoksi, että heitä on kaksi. Sen vuoksi he voivat oppia jopa täysin vääristyneitä toimintatapoja. He oppivat hyödyllisiä taitoja vain, jos minä kärsivällisesti ja johdonmukaisesti heille niitä opetan.
Niin, ja mieheni.
Onneksi meitä on kaksi.
Huh. Onneksi.