Saako isosta pyllystä puhua?

No niin. Esikoinen on tullut siihen ihastuttavaan ikään, että hänellä on sekä monipuolinen sanavarasto että tarkka havainnointikyky. Lapsenomaisen innokkaasti ja avoimesti hän sitten pukee sanoiksi sen, mitä ympärillään näkee. Reaaliaikaisesti – tietenkin. 

Kuten esimerkiksi sen, että yksi katuvaloista on pimeä. Tai sen, että iltapalaksi pyöräytetty smoothie onkin tänään vihreää (eikä vaaleanpunaista kuten yleensä) ja että pikkusiskolla on kakka housussa. Siitäkin täytyy huomauttaa, että auto on likainen. Ja siitä, että hoitokaverin isän auto on tosi likainen.  

Kaksivuotias yksinkertaisesti tykkää sanoittaa kaiken näkemänsä ja kokemansa. Moneen kertaan ja päivästä toiseen.

Ja mikäpäs siinä. Puhukoon nyt sitten, kun on lopultakin alkanut puhua. Höpöttelen mielelläni hänen kanssaan. Nauran hänen huomioilleen ja hämmästyn hänen oivalluksiaan. Maailmaan voi saada ihan uuden näkökulman tarkkaillessaan sitä vajaan metrin mittaisen pätkän kanssa.

Mutta metrin mittaisen pätkän toteamuksiin reagoidessaan täytyy myös olla varuillaan. Esimerkiksi silloin, kun hän toteaa, että muskarikaveri on musta. Tai silloin, kun hän kovaan ääneen huomauttaa, että päiväkotikaverin äidillä on iso pylly.

Mitäpä siihen sitten sanotaan?

Minä olen valinnut suoran linjan. Todennut vain, että niin on. Koska niinhän se on! Toiset ovat mustia, toisilla on iso pylly. Se on ihan normaalia ja siitä pitäisi pystyä puhumaan normaalisti. Omalla suhtautumisellani haluaisin lapselleni osoittaa, ettei asiassa ole mitään, minkä vuoksi täytyisi vaieta tai vaihtaa puheen aihetta.

Muistan myös elävästi, kuinka eräs oikeasti isommanpuoleinen entinen työkaverini kerran kertoi kohtaamisistaan lasten kanssa. Hän jakoi työpaikan kahvipöydässä liudan aitoja ja hersyviä tarinoita siitä, kuinka lapset olivat hänen kilojaan vuosien varrella kommentoineet. Keskustelun päätteeksi hän totesi, että lasten kommenteissa ei ole mitään loukkaavaa. Hän on lihava, tietää sen itsekin eikä pahastu siitä, että joku pikkuinen sen vilpittömästi toteaa. Hän myös toivoi, etteivät vanhemmat suotta hämmentyisi tai nolostuisi lastensa kommenteista. Puhumattakaan siitä, että suuttuisivat asiasta! 

Näin minäkin ajattelen. Lapset ovat kommenteissaan vilpittömiä. Jos heille vastaa vilpittömästi, he ehkä oppivat katselemaan maailmaa suvaitsevaisesti ja tuomitsematta: toiset ovat mustia, toiset vaaleita, toisilla on iso pylly, toisilla pieni. Toisilla on isot tissit, toisilla pienet rinnat ja toisilla ei ole rintoja juuri lainkaan. Minä kuulun jälkimmäisiin ja ainakin kummipoikani on joskus tainnut asiaa kommentoida. Se lähinnä nauratti.

Jos sen sijaan alkaa hyssytellä tai torua, lapset oppivat, että asiassa on jotain kummallista tai väärää.  

Mutta silti. Silti olen hieman epävarma. Kun lapsi totesi muskarikaverinsa olevan musta, vastasin hänelle mutkattomasti, että niin on. ”Alexilla on musta iho.” Yhtä rennosti en kuitenkaan pystynyt vastaamaan, kun hän kotiinlähtötilanteessa kailotti, että päiväkotikaverin äidillä on iso pylly. Minä en vain kyennyt toistamaan hänen sanomaansa. Jotenkin minusta tuntui, että jos minä sanon ääneen ”iso pylly”, se on loukkaavaa. Niinpä kiersin asian toteamalla, että ihmiset ovat eri kokoisia. 

Kaikista periaatteistani huolimatta en siis pystynyt puhumaan isosta pyllystä.

***

Loppukevennyksenä minun on ihan pakko jakaa kokemus uimahallin saunasta. Lauteilla istui minun ja kummipoikani lisäksi mummo, jolla oli paljon erikoisia luomia ihollaan. Kolmevuotias kummipoikani katseli mummoa hetken ja hihkaisi sitten riemuissaan: ”Kato, dalmatialainen!”

Niinpä.