Seinät pystyssä

Iity- kirjoitti 1.1.2013  Puolivahingossa-palstallaan ihanan suoraan ja rehellisesti niistä yksinäisyyden, ahdistuksen ja itkuisuuden tunteista, joita äitiys saattaa tuoda mukanaan. Juttu löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kaikki maailman äidit voinevat samaistua iity-n tuntemuksiin. Minusta ainakin hetkittäin tuntui, että teksti olisi omaani. En vain ole koskaan jaksanut pukea vastaavia tuntemuksia kunnolla sanoiksi. Olen vain itkeä tuhertanut sohvan nurkassa.

Jutun luettuni tajusin kuitenkin, että koin vastaavia tunteita enemmän esikoisen vauva-aikana. Tämän huomaaminen yllätti jopa itseni. Onhan elämä tällä hetkellä huomattavasti väsyttävämpää kuin silloin. Vaippaikäisiä on kaksi. Jos toinen on hetken tyytyväisenä omissa oloissaan, toinen vaatii takuulla seuraa. Kun toinen on syötetty on toisella nälkä. Kun toisen saa nukahtamaan, toinen herää. Kun mies hoitaa toista, on minun huolehdittava toisesta. Ja miehen ollessa töissä on minun huolehdittava molemmista. Itsestään ei oikein ehdi huolehtia. Eikä oikein kodistakaan – ainakaan sillä tavalla kuin on tottunut. Se, että pääsee yksin suihkuun, tuntuu omalta ajalta. Tai se, että mies lähtee molempien lasten kanssa ulos ja saa imuroida rauhassa. Säälittävää.

Mutta kaikesta edellisestä huolimatta seinät ovat pysyneet pystyssä paremmin kuin edellisellä kerralla. Yksi tärkeä syy on se, että tämä kaikki on koettu jo kerran, mikä antaa hurjasti voimia. Minä en vain tiedä, että tämä on väliaikaista. Tällä kerralla minä myös ymmärrän sen.

Vasta uutena vuotena satuin myös vitsailemaan aiheesta miehen (lapsettomalle) kaverille, joka kysyi, eivätkö seinät tahdo kaatua niskaan, kun on päivät kotona kahden lapsen kanssa. Sanoin, etteivät ne ehdi kaatua. Tohinaa on niin paljon. Ja vastauksessa on totta toinen puoli. En ehdi itkeä tihrustamaan sohvan nurkassa. Ja hyvä niin! (Sitä paitsi me ei olla pelkästään kotona!)

Tärkeää on toki sekin, että saa välillä ihan oikeasti omaa aikaa. Pääsee yksin pariksi tunniksi jonnekin. Tärkeämpää on kuitenkin se, mitä tapahtuu joka päivä. Minun seinäni pysyvät tällä hetkellä pystyssä, koska…

1. olen päättänyt iloita pienistä. Huonosti nukutun yön jälkeen uuteen aamuun herääminen tuntua ylivoimaiselta. Jos kuitenkin jaksaa vastata iloisesti vauvan aamuheräilyyn, saa palkinnoksi hymyn, mahdollisesti jopa naurunkujerruksen. Tai kun menee hakemaan esikoista omasta sängystään, saa syliinsä unentuoksuisen pörröpään, joka puristaa tiukasti kaulasta. Päivän mittaan pieniä ilon aiheita voi tulla vaikka kuinka monta, kun vain jaksaa ne nähdä. Vaikka en minäkään aina jaksa. Silloin saattaa päästä itku. Tai huuto. Mutta silloin saa varmasti kaulaansa hätääntyneen esikoisen, joka on niin hellyttävä, että turhautumisen tunne menee hetkessä ohi.
2. pakotan itseni ulkoilemaan. Kliseistä, mutta totta. Seinät tuntuivat horjuvan paljon enemmän esikoisen vauva-aikana, kun ulos ei ollut pakko lähteä. Vauvan kanssa ulko-oven saattoi jättää avaamatta, koska se tuntui liian ylivoimaiselta, mutta leikki-ikäisen kanssa ovi on oikeastaan pakko avata. Muuten sekä minulta että poikaselta hajoaa pää. Ulos lähteminen on talvikelissä kahden lapsen kanssa helvetinmoinen rehvohka, mutta pakotan itseni käymään sen läpi ellei pakkenen pauku niin ettei vauvaa voi viedä pihalle. Ulkona ajatukset selkeytyvät ja väsynyt pää virkistyy. Tekemättömät kotityöt eivät ahdista, koska niitä ei kuitenkaan voi samanaikaisesti tehdä. Poikanen saa purettua energiaansa laittamatta koko kotia ylösalaisin. Pikkusisko nukkuu paremmin. Pelkkiä plussia. Olen illalla paniikissa, jos säätiedotus lupaa ulkoilukelvotonta säätä. Ennen joulua uhmasimme jopa kahtakymmentäkahta pakkasastetta, kun olimme jo tehneet sisällä kaiken mahdollisen. Silloin happihyppely typisty puoleksi tunniksi, koska en uskaltanut ulkoiluttaa vauvaa raa’assa pakkassäässä kauempaa. Mutta se puolituntinen piti sinä päivänä seinät pystyssä. 
3. menen illalla ajoissa nukkumaan. Olen huono nukkumaan päivisin. En juuri nukkunut päiväunia edes esikoisen vauva-aikana, vaikka olisin ollut kuolemanväsynyt. Tämä johtui siitä, että olen hidas nukahtamaan. Koska esikoinen oli lyhyiden unien nukkuja, en välttämättä edes ehtinyt itse nukahtaa, kun hän jo heräsi. Se oli todella turhauttavaa, joten käytin vauvan nukkuma-ajat mieluummin johonkin muuhun. Nyt päiväunien nukkumiseen on harvoin edes mahdollisuutta. Niinpä minun on nukuttava mahdollisimman paljon yöllä. Koska vauva nukkuu pisimmän ja levollisimman unipätkänsä alkuyöstä, on minunkin nukuttava silloin. Vaikka ei millään malttaisi, koska  omaa aikaa tai yhteistä aikaa miehen kanssa ei juuri ole. Tiedän kuitenkin, että väsyneenä seiniä ei jaksa pitää pystyssä. Ja tiedän onneksi, että tämä on vain väliaikaista. Muutaman kuukauden päästä voimme toivottavasti jo alkaa koulia vauvaa nukkumaan yönsä ilman syömisiä.  
4. tapaan ihmisiä. Käymme joka viikko perhekerhossa ja muskarissa. Lisäksi täytän kalenteria tapaamisilla ystävien ja sukulaisten kanssa. Kun menot on sovittu, niihin on lähdettävä, vaikka kuinka väsyttäisi ja ahdistaisi. Mutta kun tulee lähdettyä, saa uutta voimaa. Sama juttu, kun ulkoilun kanssa siis.
5. juon kahvia. Tämä ei aina edes tarkoita konkreettista kahvin juomista, vaan pikemminkin lyhyen oman hetken ottamista. Oli päivä millainen tahansa, olen aina onnistunut suomaan itselleni muutaman minuutin rauhallisen hetken. Yleensä tuohon hetkeen kuuluu myös kuppi kahvia. Silloin huokaisen, tuijotan ulos ikkunasta, lukaisen lehteä tai käväisen koneella. Jos hyvin käy, tämä hetki voi kestää jopa puoli tuntia. Se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut saamaan molemmat pikkuiset päiväunille yhtä aikaa. Se on kotiäidin taivas.

Miten sinun seinäsi pysyvät pystyssä?