Täällä sateenkaaren alla

Tätä kesää on soimattu suotta. Minä olen yrittänyt olla soimaamatta. Minusta tämä on ollut melko hyvä kesä. Tämä on sopinut mielenmaisemaani täydellisesti. Kaikki on ollut vähän kummallista: olen töissä mutta kuitenkin vähän lomalla. Lähden aamulla, olen poissa seitsemisen tuntia ja palaan iltapäivällä. Illat ovat olleet kuin lomaa. En ole kolmeen viikkoon huolehtinut kauppareissuista, pyykinpesusta tai siivoamisesta. En edes mansikoiden pakastamisesta. Mies ja lapset ovat hoitaneet kaiken oman lomailunsa lomassa.

Tällä viikolla vietin jopa kaksi kokonaista yötä yksin kotona. Olin ihan pihalla. En tiennyt, mitä söisin. (Söin toisena iltana kaurapuuroa ja toisena salaattia.) Luin iltaisin liian kauan kirjaa ja aamuisin lehteä. Olin väsynyt ja myöhässä. Unohdin eväät ja pyörän lukon. 

Oli myös viikko, jolloin luvattiin sadetta jokaikiseksi päiväksi mutta satoi vain vähän, yleensä illalla. Pyöräilin koko viikon töihin pukeutuneena sortseihin tai hameeseen. Melkein joka ilta taivaalle ilmestyi sateenkaari. Ensimmäisenä iltana harmittelin, kun lapset olivat jo ehtineet nukkumaan eivätkä nähneet sitä. Mutta sateenkaari palasi ilta toisensa jälkeen niin, että he ehtivät nähdä sen moneen kertaan.

Kaikki on ollut paremmin kuin säätiedotuksissa ja kesä(loma)suunnitelmissa on luvattu. Kuitenkin minusta tuntuu, että niskassani roikkuu koko ajan sadepilvi. Se ei vielä sada, se vain uhkailee. Sen takaa jopa pilkistelee aurinko. Mutta minä vaistoan, että myrsky on tulossa. Odotan sitä levottomasti. En tiedä, mistä se tulee ja mistä tulee raivoamaan, mutta se on jo ilmassa. Heinäkuun se on vetänyt henkeä. 

Levottomuus saa minut kaipaamaan maailmalle. Matkalle yksin. Tai asumaan perheen kanssa. Haluaisin keskelle jotain, missä mikään omasta arjesta ei päde. 

Lapset eivät tunne myrskyn uhkaa. He haluavat vain uimarannalle tai leikkipuistoon ja piirtävät ja maalaavat piirtämästä ja maalaamasta päästyään. Minä siedän jatkuvaa taideteosten virtaa, joka lainehtii yli pöytätasojen. Katan ja raivaan kynäpurkkeja ja vesiväripaletteja. Teippaan valikoituja töitä seinille. Olen hämmästynyt. Yhtäkkiä abstraktit väriläiskät paperilla ovat muuttuneet esittäväksi taiteeksi. Ihana piirtää pääjalkaisia ja Armas maalaa sateenkaaria. 

Yksin ollessani minulla on aikaa seurata netistä mielenosoitusta monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta. Olen onnellinen, että se järjestetään ja että se saan niin valtavasti huomiota. Olen pettynyt, kun Matias Turkkila buuataan pihalle. (Kas siinäpä verbi, joka minun täytyy opiskelijoilleni opettaa.) En voi ymmärtää häntä mutta olisin halunnut kuulla, mitä hän haluaa sanoa. En kannata mitään, missä ihmiset huudetaan hiljaisiksi.  

Olen surullinen, kun näen, kuinka kaukana eri leirit ovat toisistaan. Molemmilla puolilla puhutaan vakaasti vaikeasti määriteltävistä asioista. 

Töissä annan opiskelijoille välipalaksi tyhjät Viivi ja Wagner -stripit. Muina jubatuomoloina he täydentävät ne niin, ettei mitään eroa alkuperäisiin edes huomaa. Mietin, mitä on se monikulttuurisuus, johon minun pitäisi kannustaa, ja suomalaisuus, jota minun pitäisi opettaa. En oikein selviä edes suomen kielen opettamisesta. Kun opiskelijat kysyvät, miten sanotaan will you marry me suomeksi, en osaa vastata. Menetkö kanssani naimisiin, mennäänks naimisiin, tuletko vaimokseni, tuuks sä mun vaimoks, tuut sie miun vaimoks vai miten? 

Entä mitä vastaan heille, kun he kysyvät, onko normaalia, että nainen kosii? En osaa vastata. En tiedä, mikä on normaalia. Olen aina normaaliuden äärellä yhtä sanaton. Voin kertoa heille vain tilastotiedoista (jos niitä sattuu olemaan saatavilla), omista kokemuksistani tai lukemistani tarinoista. Korostan jatkuvasti, että puhun joko keskimääräisyyksistä tai henkilökohtaisuuksista. Koska minä en helvetti vieköön tiedä, mitä on se puhdas suomalaisuus tai suomen kieli, josta opiskelijani ovat kiinnostuneita ja jota jotkut (monikulttuurisuuden kavahtajat) niin kovasti vaalivat.

Voin sanoa, että noin 2/3 suomalaisista vihkiytyy papin johdolla ja 1/3 tuomarin (Yhteishyvä  05/2015). Voin sanoa, että menin itse naimisiin kirkossa mutta lapseni eivät ole saaneet kastetta. Voin näyttää heille videon häävalssista ja kertoa, ettei omissa häissäni tanssittu valssia. Voin sanoa, että minä syön pääsiäisiäisenä mämmiä, mutta mieheni ei halua koskea siihen pitkällä tikullakaan. Voin sanoa, että äidilläni on tapana käydä joulupäivänä kirkossa ja minulla syödä suklaata. Voin sanoa, että minä kannatan tasa-arvoista avioliittolakia mutta naapurini ei. Voin sanoa, että minä sanon mie meen elokuviin, mutta helsinkiläinen saattaa sanoa, että mä meen leffaan. Ensin tietenkin kerron heille, että mie ja mä tarkoittavat samaa kuin minä ja meen tarkoittaa samaa kuin menen. Kerron myös, että elokuva voi olla puhekielessä leffa. Joskus minusta tuntuu, että opetan opiskelijoilleni kolmea kieltä: kirjakieltä, paikallista murretta ja yleissuomalaista puhekieltä. Minun tekisi usein mieli itkeä, kun ajattelen sitä urakkaa, joka heillä on käsissään. Opiskelijani usein vain huokailevat, naurahtelevat ja tekevät kynä sauhuten muistiinpanoja. Kertovat hauskoja tarinoita siitä, kuinka ovat oppineet jotain kantapään kautta.

Yksi tuli kerran työharjoittelusta ja sanoi, että tietää nyt, ettei kato tarkoittakaan kattoa, jolta se helposti kuulostaa, jos ei ole tottunut tekemään eroa pitkien ja lyhyiden konsonanttien suhteen. (Eikä myöskään vähenemistä tai tuhoutumista, joita se sanakirjan mukaan tarkoittaa mutta joista opiskelijallani ei alkeiskurssilla ollut vielä aavistustakaan.) Opiskelijani oli kaksi ensimmäistä harjoittelupäiväänsä kääntänyt hämmentyneenä katseensa kattoon, kun harjoittelun ohjaaja oli sanonut ”kato”. Kolmantena päivänä hän oli tajunnut, että ohjaaja todellisuudesta yrittääkin pyytää häntä katsomaan. Silloin hän oli oppinut suuntaamaan katseensa tekniikkaan, jota parturi-kampaaja yritti hänelle valaista. 

Toinen opiskelija kertoi siitä, kuinka hän oli aivan opiskelujensa alkuvaiheessa joutunut menemään terveyskeskukseen, koska hänen vanha vaivansa sappikivet oli alkanut oireilla. Hän oli demonstroinut ajanvarausluukulla kipeää vatsaa, mutta häneltä oli vain tivattu tarkempaa kuvausta siitä, mihin sattuu. Opiskelijani oli kävellyt ulos, noukkinut maasta kiven ja täräyttänyt sen ajanvaraustiskille. Yhteisymmärrys oli löytynyt ja lääkäriaika järjestynyt välittömästi. Sama opiskelija teki samaisella kielitaidollaan samaan aikaan keikkahommia rakennusmiehenä noin 14 euron tuntipalkalla. (Sillä samalla palkalla, jolla muutamat suomalaisnuoret eivät olleet tämän uutiset mukaan innostuneet lähtemään töihin.) Vankan ammattitaitonsa ansiosta hän tuli töissä toimeen mainiosti.

Ja sitten oli hän, jolla ei ollut ollut mahdollisuutta käydä kouluja kotimaassaan. Koulutusmahdollisuuksien lisäksi hän oli menettänyt nuoruudessaan kolme sormeaan. Hän opiskeli lukemaan ja kirjoittamaan aikuisiällä Suomessa. Se on melkoinen urakka, mutta hän oli saavuttanut kohtalaisen luku- ja kirjoitustaidon. Sellaisen, että hän melko vaivattomasti luki yksittäisiä sanoja ja lyhyitä lauseita. Pitkät tekstit tulevat luultavasti olemaan hänelle aina vaikeita, jopa mahdottomia. Hän halusi kuitenkin oppia kieltä. Hän ymmärsi oman rajallisuutensa ja opiskeli kieltä mieluiten puhumalla. Koska suomalaisten kanssa saattaa olla vaikea päästä juttusille, hän alkoi viettää iltojaan kaduilla ja puistoissa. Sieltä löytyi suomea puhuvia juttukavereita. Sellaisia, joiden kassit kilisivät mutta joilla ei ollut kiirettä. Jotka ilahtuivat siitä, että joku kyseli ja kuunteli. Opiskelijani halusi myös intohimoisesti bussikuskiksi. Töihin ja tienaamaan. Kerta toisensa jälkeen häneltä kuitenkin evättiin tämä haave, koska hänen kirjalliset taitonsa eivät riittäneet bussinkuljettakoulutukseen. 

Vien vielä opiskelijat bunkkerimuseolle, jossa heille kerrotaan Suomen historiasta. He eivät ymmärrä puoliakaan tamperetta puhuvat oppaan kertomasta, mutta ovat niin innoissaan ja niin tiedonjanoisia, että tunnin mittaiseksi suunniteltu kierros venähtää puolitoistatuntiseksi. Kierroksen jälkeen he kaivavat repuistaan makkarapaketit ja valloittavat grillipaikan. Aika suomalaista. Seuraavaksi he tarjoavat minulle ruokajuomaksi kupillisen teetä. Aika venäläistä.

Usein minusta tuntuu siltä, että tämä on ihan mahdotonta. Ajattelen, että minun pitäisi palata opiskeluaikaiseen työpaikkaani kassalle, sillä siellä elämä on hyvin simppeliä. Päivän päätteeksi kassassa on joko sentilleen oikea määrä rahaa tai sitten siellä on kassaero, joka näkyy ärsyttävänä virheenä seuraavan päivän raportissa. Siihen ei kuitenkaan liittynyt tunteita, sillä se oli vain rahaa. 

Mutta sitten tulee sellainen päivä kuin tänään. Opiskelijat tuovat minulle kimpun punaisia ruusuja, halaavat liian lujaa, antavat lahjoja, joita on solmittu, veistetty tai taiteltu kymmeniä tunteja, kuiskaavat korvaani asioita, jotka saavat minut itkemään ja saattavat itsekin vähän itkeä.

Silloin minusta tuntuu, että tämä on sittenkin mahdollista.