Viikon työturhaumat

Kävin viime viikolla eräässä työhön liittyvässä keskustelutilaisuudessa. Olin innoissani ja vittuuntunut. Näin yhdellä istumalla monta vanhaa tuttua. Se oli mukavaa. Samalla istumalla – tai no kahvitauolla – sain kuulla monta suututtavaa juttua.

Taustoituksena kerrottakoon, että olen tällä hetkellä edelleen työtön. Minulle on luvattu töitä edellisestä työpaikastani ja kaikki on oikeastaan vain kiinni siitä, millon allekirjoitamme sopimuksen. Luvattu pesti on kuitenkin määräaikainen ja paljon lyhyempi kuin olisin toivonut. Se voi loppujen lopuksi muuttua pidemmäksikin mutta se selviää vasta myöhemmin. Opetusala on siitä kettumainen työnantaja, että kaikki on aina kiinni budjeteista, aikatauluista, tilauksista ja useimmiten ihan vain suunnittelusta. Kokonaisuus ei välttämättä kenenkään hallussa ja sen vuoksi kurssisuunnittelussa eletään hetkessä. (Tai ainakin siltä se rivityöntekijän silmissä näyttää.) Kursseja polkaistaan pystyyn silloin, kun niille huomataan olevan tarvetta. Toisaalta syyslukukauden alussa ei uskalleta suunnitella mitään uutta, koska vuosibudjetti on jo vähissä. (Joulukuussa usein kuitenkin huomataan, että tonneittain rahaa on käyttämättä ja ne täytyy kiireesti hassata johonkin. Muutenhan ylemmillä tahoilla luullaan, että nämä tulevat toimeen vähemmälläkin.)

Minulle olisi siis luvassa töitä mutta minua ottaa päähän luvatun määräaikaisuuden kesto. Rinnalla olen vähän pyöritellyt yhtä töistä hakua, josta sain lisätietoja viimeviikkoisessa tilaisuudessa. Sekin on määräaikainen pesti,  aluksi myös osa-aikainen. Kyseessä on kuitenkin iso organisaatio, joten siitä voisi kuitenkin poikia pidempää ja kokoaikaista. 

Voisi. On mukavaa, että on vaihtoehtoja mutta pelkään valitsevani väärin. Eli sen, joka osoittautuu pitkällä aikavälillä lyhyemmäksi ratkaisuksi. 

Pätkätöiden lisäksi minua ottaa päähän se, että sain keskustelutilaisuudessa tietää erään kollegani olevan (jälleen) töissä eräässä organisaatiossa, jossa minäkin olisin mielelläni töissä. Mutta tämä kollegani ei ole valmistunut ja hän on näin ollen työnantajalle edullisempi määräaikainen työntekijä kuin minä, koska minulle jouduttaisiin maksamaan pätevän kouluttajan palkkaa. 

Korostan nyt, ettei minulla ole mitään tätä muodollisesti epäpätevää kollegaani vastaan. Hän on aivan ihastuttava ihminen ja erinomainen opettaja. Hän on kaikinpuolin hyvä. Mutta niin olen minäkin, vaikka sen sanominen on aina yhtä vaikeaa. Me olemme olleet samassakin työpaikassa ja me olemme saaneet yhteiset opiskelijapalautteet. 

Minua ei siis ota päähän kollegani vaan se, että minua rangaistaan siitä, että minä olen suorittanut opintoni loppuun ja olen sen vuoksi kalliimpi ja samalla vähemmän haluttava työntekijä. Näissä olosuhteissa jatko-opinnot ja tohtoroituminen ei todellakaan tunnu järkevältä vaihtoehdolta, vaikka ne muuten vaihtoehto olisivatkin. Jos ei kuitenkaan haikaile töihin yliopistomaailmaan, niistä on luultavasti enemmän harmia kuin hyötyä. Enkä minä tiedä haikailenko. 

Lisäksi minua ottaa ihan silmittömästi päähän se, ettei sillä, miten hoidat tehtäväsi, ole välttämättä mitään merkitystä. Opetusala on pätkätöiden luvattu valtakunta, ja minua hämmästyttää suuresti se, kuinka heppoisin taustoituksin töihin palkataan. Silloin, kun on kiire saada opettaja, on tärkeintä saada opettaja. Laatu ei välttämättä ole se joka ratkaisee vaan se, kuka sattuu olemaan oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Ja voin sanoa, että olen ehtinyt nähdä oppilaitoksia yliopistosta kansanopistoon ja ammattikorkeakoulusta kansalaisopistoon.  

Minua siis ottaa päähän se, ettei kehittämisellä, kehittymisellä ja hyvillä tuloksilla tunnu olevan arvoa. Kiitosta siitä saattaa saada muttei välttämättä töitä. Esimerkiksi viimeviikkoista ketutusta lievensi onneksi hiukan se, että minulle tultiin ihan tuntemattomalta taholta kertomaan, kuinka minua oli kehuttu.

Niin. Se oli helvetin mukavaa mutta sillä ei elä.

Mutta tämä on kai niitä ammatinvalintakysymyksiä.