Sergein leiri heräilee muutamaan kipakkaan lämpöasteeseen. Ensimmäisen päivän suunnitelmat Olkhonin saarella on lyöty lukkoon, mutta lähtö pyöräretkelle pohjoiseen viivästyy perinteisen E & C -aamuvatuloinnin vuoksi.

Khuzhirin pääraitilta löytyy kaikenlaisia vempeleen vuokraajia. Innostuin jo mönkijän vuokrauksesta, kunnes selvisi, että mainoksessa näkemäni 1000 ruplan vuokra onkin per tunti, ei per päivä. Päädymme vuokraamaan pyörät pyöräkorjaamolta näyttävältä operaatiolta, ja lyhyt testaus varmistaa laadun. Leveät kumit ja täysjousitus antavat kuvaa tulevasta, mutta 500 ruplan päivävuokra per sykkeli ei päätä huimaa.

Suunnitelma Olkhonin pohjoispäähän pyöräilystä ei ole aivan selkeä, koska tarkka etäisyys ja olosuhteet eivät ole tiedossa. Ristiriitaista infoa 30 ja 60 kilometrin matkan väliltä satelee sieltä sun täältä. Alkumatka taittuu rivakasti päätietä pitkin, joka vaihtelee metsätien ja rantaa seurailevan kärrypolun välillä. Rannan poukamia maamerkkeinä pitäen eteneminen pohjoiseen on selkeää ja nautintomittari kohdillaan. Alusta asti käy kuitenkin selväksi, että kumppanimme atleetti-Alex vetää tiukempaa tahtia kuin me. Annammekin sankarille voitelun päästellä saaren päähän asti, jos hänestä siltä tuntuu. Matka taittuu yhdessä 20 kilometrin kohdalla alkavaan luonnonpuistoon asti, jonne pitäisi varoitustaulun mukaan olla jonkinlainen lupa. Jatkamme härskisti matkaa. Mäntymetsän siimeksessä tie muuttuu hiekkapoluksi, ja ”hiekkahelvetin” loppua ei näy. Päätämme kääntyä Ellan kanssa takaisin, ja antaa Alexin jatkaa matkaa, vaikka pyörälle ajokelvottomalle hiekalle ei näy loppua.

Paluumatka ottaa jo hieman koville, ja paluu Khuzhiriin osuu tasan auringonlaskuun. Ärsytystä ja väsymystä ei helpota nähdä Alex pakun kyydissä pyörä katolle sidottuna. Roikale oli liftannut pohjoiskärjestä takaisin! Hiekkahelvetti oli kuulemma loppunut pian erkanemisemme jälkeen. 45 kilometrin pyörälenkki tuntuu jaloissa, ja makuupussi kutsuu taistelijoita pikimmiten.

Pohjoisen lisäksi kuulimme mahdollisuudesta vaeltaa syrjäisemmälle ja hiljaisemmalle itärannikolle. Vlad ja Polina olivat kävelleet rannalle ja takaisin yhdessä päivässä. Halusimme ottaa retkestä hieman enemmän irti, joten suuntasimme parin päivän reissulle kera yhden rinkan ja päivärepun välttämättömyyksineen.

Jälleen kerran tarkka etäisyys ei ole tiedossa, ja kartan puute Windows Phonessa ei auta. Androidin maps.me –sovellus kuitenkin näyttää jopa pienemmät polut saaren läpi, joten parilla kuvakaappauksella pitäisi reitti itään löytyä. Alun nousu keskiylängölle tasoittuu pian auringossa kylpeviin laitumiin, jossa lehmät ja hevoset silmäilevät kulkuamme. Peltojen jälkeen seuraamme metsäpolkua itäpuolen vuonoille asti. 15 kilometrin yhdensuuntainen matka on pian taitettu. Baikalin kaakkoispuoli avautuu kivisenä rantana, jossa lämmin päivä ja usva sekoittavat horisontin ja vedenpinnan rajan. Aiemmin spottaamamme norpat näyttäytyvät aika ajoin ulapalla. Niiden lisäksi ainoastaan ruohikossa juokseva siiselinsukuinen kaveri pitää rannalla majaa kanssamme.

30 kilometrin edestakaisen tallustamisen aikana vastaan tulee vain pari jeeppiä, yksi peltotyöläinen ja metsänhoitaja. Jos Olkhonilla haluaa karkuun kiinalaisia turistilaumoja, niin itäistä rantaa voi lämpimästi suositella useammankin päivän leiriksi. Varoitelluista susistakaan ei näkynyt merkkejä. Rannalla on tulisijoja sekä muutamia pöytiä, jotka kielivät kesäkäytön volyymistä. Syyskuusta eteenpäin paikalla saa kuitenkin olla rauhassa. 

Intiaanikesä alkaa viimein taittua öidensä puolesta kohti talvea, joten viimeisen kylmän yön jälkeen on aika palata ”etelään”. Epäselvyyttä aiheuttanut julkisen bussisaseman sijainti ohjaa meidät järjestämään kyytimme takaisin Irkutskiin de facto – turreleiristä, Nikita’s Homesteadista. Privabussi vie meidät aivan samanlaisella bussilla kuin julkinenkin 300 ruplaa kalliimmalla takaisin sivistykseen. Kiitos Baikal ja Olkhon!

***

Tämän postauksen rustasi Chrisu.