Aivot on kuin avohaava

Pää on väysmyksestä höttöinen. Erilaiset muistot, tunteet ja aistimukset kulkevat tulevat ja menevät, kaikki tuntuu vahvalta, hieman alakuloiselta ja lopulliselta. Kuumat kesäpäivät vaativat suorituksiin joihin en pysty. Kaupunki tuntuu liian hiljaiselta (missä kaikki muut ovat ja onko niillä kivempaa) ja sitten taas meluisalta. 

Mitä minä olen tehnyt tänä rakkauden kesänä? Imettänyt eri paikoissa. Hangossa upeassa merimaisemassa, rannalla tuulessa huonossa asenossa, kotona kolme tuntia putkeen hikisenä, keskellä pihaa parvekkeiden katseita peläten, kaverin luona vieraspatjalla toista lasta samalla nukuttaen.

Aika pysähtyi toukokuun loppuun, kun vauva syntyi. Päivät kuluvat nopeasti. Haluaisin olla jossain muualla (kuin kotona) nauttimassa kesästä, mutta en oikeasti jaksa. Hoen itselleni, että tämä on vain yksi kesä, lapset ovat vain kerran pieniä, mutta en usko siihen enää niinkuin vielä keväällä uskoin.

Pieni hymyilee, isompi nauraa, kesä tuntuu hyvältä myös kotipihalla.  Muutkin ovat tulleet kaupunkiin, edes käymään. Kaikki on hyvin. Väsyneenä myös naurattaa helpommin.