Ai mitä?

Kuluneet viisi kuukautta vauvan kanssa tuntuvat vähän samalta kuin festarireissu tai muu kosteahko matka. Nyt kun matka(a) on takana syyllisyys ja morkkis painaa, vaikka ei oikeastaan tiedä että mistä. Kummalliset paikat ovat kipeinä, vaikka ei ole urheiltu. Väsyttää, koko ajan on nälkä ja jano. 

Muistikuvat kesästä ovat hatarat. Oikeastaan en muista juuri mitään. Oltiin kylässä, jossa sanottiin ”tämä vierailuhan meni jo leppoisasti”, vasta kotona sain palautettua mieleen, että olimme neljästään olleet siellä tosiaan jo alkukesästä. Ilmeisesti rellestämässä ja oksentamassa matolle. En muista keskusteluita, en edellistä lausetta, päässä humisee. Jotkut kohokohdat ovat kuitenkin piirtyneet mieleen ja Miehen kanssa muistellaan juttuja kuin ne olisi jotain esihistoriaa (tai tapahtuneet jurrissa).

Yöt ovat villejä. Koskaan ei tiedä kenen vierestä herää. Eräänä yönä Mies nukkui Lapsen sängyssä ja minä heräsin vaunuihin kiinnitettävä purulelu kiertyneenä alushousuihin, kainalossa oli se joka siitä useimmin löytyy – tissiä hamuava huohottaja. Aamuisin muistellaan yön tapahtumia, huusiko joku, kuka vaihtoi vaippaa, ai sä nukuit osan yötä sohvalla, hihitellään Lapsen unenpöppörössä höpöttämille jutuille, päivitellään päänsärkyä.

Matkan aikana on tavattu paljon ihmisiä. Samaa reissua tekevää porukkaa hengaa päivät pitkät oman talon hiekkalaatikolla. Matalalla kynnyksellä huomaan avautuvani parisuhdehuolista ja uniongelmista ihmisille joiden nimeä en tiedä (lapsen nimen toki). Tilitys alkoholistisukulaisesta taisi olla liikaa eräälle, joka oli jopa meikannut savotalle saapuessaan. Pihan ihmiset ovat tulleet tärkeiksi ja isoksi osaksi arkea ja päivittäistä sosiaalista elämää. Jakavat omia kokemuksiaan, jos jotain muistavat. Osan nimenkin jo tiedän.

Tunnelmat ovat kuitenkin hyvät. Pystysinköhän tähän reissuun vielä?