Vanhustyössä

Tänään käytiin taas moikkaamassa vanhuksia. Leskimies avasi oven sonnustautuneena hipster-tyylisiin neulottuihin villapitkiinkalsareihin, sepalus ja kaikki. Vierailu sujui leppoisasti, Vauva rikkoi yhden maljakon ja muuten leviteltiin pussillinen pakastevihanneksia lattialle. 

Naapurissa tavattiin isoisää ja muistisairasta mummua. Muistisairas kyseli mennessä, että kenen nämä pienet tytöt on. Selitin, että hänen lapsenlapsenlapsiaan ja minä olen hänen lapsenlapsensa. Mummu ilahtui kovasti ja toivotti tervetulleeksi sydämellisesti. Todella kiinnostaisi tietää muistisairaan ihmisen mielen rakenne, miltä tuntuu ettei tunnista omia lähisukulaisiaan. Ainakaan hän ei vaivaantunut. Ajatteliko hän, että tapasimme nyt ensimmäisen kerran, kun olen jo yli 30, vai ajatteliko että olemme tavanneet, mutta hän ei vaan muista. 

Liikuttavaa oli se, että Vauva joka usein herkästi vierastaa, lämpesi Mummuun ja hekotteli ja hymyili ja kulki Mummun perässä. Noh, tunne oli molemminpuolinen.

Ahdistaavaa taas se, että viime aikoina Mummu on ikävöinyt omaa äitiään. Ja muistisairaan tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että hän on eteisessä tehnyt lähtöä äidin luo. Eikä lähtöä taivaiseen, vaan konkreettisesti kyläilemään, hänen äitinsä on kuollut noin 30 vuotta sitten.

Tekisi mieli kysyä, millainen on sinun mielenmaisema? Miltä tuntuu, ettet muista eilistä tai oikeastaan lähivuosikymmeniä? Mutta se tuntuisi töykeältä, vaikka eihän sekään keskustelu jäisi häntä vaivaamaan…