Haavekuva

Välillä juhlapyhinä mielessäni pyörii haavekuva. Mystinen talo, mökki tai ehkä kokonainen maatila, jonne perinteisesti kokoonnutaan viettämään joulua ja juhannusta. Koko suku. Vauvasta vaariin. Sukulaisia on paljon, niin paljon ettei haittaa jos jonain vuonna ei osallistu. Paikalla on suvun vanhin, menneen ajan edustaja, ainoa jolla on täysin varma tieto siitä miten vihta sidotaan.

Keittiön ovat vallaanneet ne jotka osaavat. Ruoka on suunniteltu valmiiksi ja se koostuu perinteisistä tuotteista. Tädin jokavuotinen sinappisilli, ja teinit saavat vastuulleen masikkakakun. Tilanne on hallinnassa, ruokaa on.

Lähtiessä juhannuksen/joulunviettoon ehkä vähän ärsyttää. Aina se kaikki sama. Mutta toisaalta tuttujen perinteiden ja tuttujen ihmisten keskellä voi levähtää. Olla osa perinnettä, nauttia siitä että joku muu laittaa ja tietää (paremmin).

Vintiltä löytyy omien vanhempien ja muiden sukulaisten vanhoja koulukirjoja, vihkoja, piirustuksia. Värikkäistä kankaista tehtyjä lasten ja nukkejen vaatteita. Sohvan nurkassa lukiessa ei tiedä missä vuodessa mennään. Saunassa mummo paasaa siitä miten terveellistä on vihtoa – aina sitä samaa.

Ärsyttää, kun muut tietävät miten lapsia pitää hoitaa, mutta aina myös löytyy hoitaja. Ukki järjestää perinteiset kesäolympialaiset lapsille, aikuisetkin saa osallistua. Palkintojen jako ja mitalikahvit.

Sellaisesta haaveilen, kun on taas joku juhlapyhä ja mietitään mitä tehdään. Ja oikein mitään ei jaksaisi, ainakaan mitään sellaista jolla olisi merkitystä myöhemmin.

Ja siis. Tämä juhannus kaupungissa on ollut oikein hyvä. On syöty hyvää ruokaa, nukuttu paljon, lapset ovat leikkineet kuin enkelit, naapurit kutsuivat kylään ja kohta mennään taas saunaan.