Lapsuuden mummola

Viime kesänä mummoni sairastui vakavasti ja kuoli alkusyksystä. Matkatessani useita kertoja sairaalaan katsomaan hiipuvaa mummoa ajattelin ”lapsuuden mummolaa ei enää ole”. Ei toki ollut ollut enää pitkään aikaan, mutta kesällä se tuntui siltä vahvasti. Sairaalassa odotti välillä sekava ja välillä hyvinkin selkeä laihtunut ja riutunut vanhus, joka ei lähdön hetkellä päästänyt irti kädestä ”mihin minä menen?” ”Sinä jäät tänne, täällä hoidetaan sinua.” 

Viime kesään asti minulla oli neljä isovanhempaa. Näissä paikoissa olin yötä lapsena ja minulle tehtiin lettuja ja pullaa. Toisessa mummolassa, siinä josta mummo on jo mennyt, kävin vielä lukioikäisenä ja sen jälkeenkin yöpymässä, ja aina aamuisin odotti tuore pulla ja kaakao. Opastus villasukkien kantapään tekoon. Korjatut farkut. Ja vähän lisää ruokaa.

Jossain välissä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Toisessa mummolassa odottaa hukassa oleva leskimies, yksinäinen ja kotitöiden kanssa toivoton. Toisessa paikassa vakasti muistisairas mummu, joka ei tunne minua eikä perhettäni ja vanha isoisä, joka yksin kannattelee heitä molempia. Hoivan saaja on vaihtunut, minä olen se iloinen joka vie energiaa. Auttaa pulmissa ja kuuntelee. Koen piston sydämessä kotiin lähtiessä, koska aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. 

Tänään taas mennään. Ensin teemme kotona laskiaispullat valmiiksi ja otamme ne mukaan mummolaan.