Marraskuu

Kello soi aamulla 6.30 ja silti herään jo ennen, koska viereen on kiivennyt hattaratukkainen kaksivuotias joka pussailee suulle. Toivoisin, että itseluottamuksessani olisi edes ripaus hänen itsetuntoaan. Hän juoksee huoneeseen aamulla kun on vielä pimeää ja tahtoo olla supernainen ja tekee kaiken itse. Kun vieraspoika hiekkalaatikolla sanoo tyhmäksi, hän vastaa ”en ole tyhmä, olen hauska”.

Perjantaina oli kotipäivä. Tunnin välein jompi kumpi lapsista makasi lattialla kitisemässä. Uloslähtiessä kysyin miltä tuntuisi jos lapset olisivat suunnitelleet jonkun kivan asian ja lähtiessä äiti ja isä makaisivat eteisen lattialla huutamassa. Lasta nauratti ja hän nousi ylös, yhdessä katsoimme haalarissa makavaa pötköä, jonka ilmeessä ei värähtänyt ironian häiväkään. Lattialla makaaminen kuuluu hänen perusoikeuksiinsa.

Pyöräily on vaihtunut bussissa jumittamiseen ja ehdin taas lukea. Parissa viikossa olen kahlannut Intia-aiheisen tietokirjan ja Knausgårdin ensimmäisen Taistelun. Viikonloppuna olin Ismo Alangon konsertissa, saatiin uusi kummipoika, kyläiltiin, unohdin avaimet ja sekoiltiin naapurissa odottamassa vara-avaimia. Katsoin Sinkkuelämää ja Siltaa ja söin tummaa suklaata ja juustoa. Laskin päässäni, että saan suuremman onnen tunteen salilla käymisen skippaamisesta kuin salilla käymisestä.

Luen kaikki eteeni sattuvat kaamos ja väsymys-jutut. Ja niissä neuvotaan: nuku enemmän. En ehdi nukkua enempää. Iltaisin koitan piilottaa puhelimen, että en lukisi yhtään lisää Facebookiin linkattua kaamosväsymys-artikkelia. Tämän syksyn kunniaksi on kuitenkin sanottava, että on ollut todella kaunista. Jos en olisi vilukissa ja jos voisin olla ulkona ilman hanskoja, olisin ottanut kuvan kummallisen kauniista taivaasta joka päivä.