Satuin tässä päivänä eräänä Vauva.fin keskusteluihin ja siellä silmiini osui keskusteluketju ”Paljon pähkinöitä syövät tänne”. Ei voi olla totta. Jostain syystä tällaisen keskusteluketjun olemassa olo romahdutti lopullisesti uskoni kaikkeen. Loputtoman pakolaiskeskustelun lisäksi ihmisillä on siis aikaa mm. keskustella pähkinöiden syömisestä.

Pari viikkoa sitten olisin saattanut kirjoittaa jotain sellaista, että syksyn tavoitteena on löytää tasapaino ja syödä enemmän pähkinöitä. Tiedätte sellaisen tyylin kirjoittaja on helsinkiläinen äiti ja pyöräilijä, joka pitää värikynistä ja suurista kahvikupeista – niin vähän siinä hengessä. No nyt en voi enää kirjoittaa pähkinöistä, niin kirjoitan tasapainosta.

Sen löytäminen on vaikeaa. Ajattelin/len, että minulle tekisi hyvää olla rauhassa, paljon kotona, niin että olisi mahdollisimman vähän mitään ohjelmaa. Sitten olen kuitenkin tilanteessa, että työt seuraavat kotiinkin, jokaisen tapaamisen perään on vielä toinen (sekä työ- että privaattimaailmassa), puhelin, sähköposti, whatsup, messenger ja mitä näitä on tuuttaavat kaikki viestejä. Ja työlistalle tulee koko ajan uusia juttuja, vaikka edellisetkin on tekemättä. Ja sitten se tuntuukin ihan hyvältä. Tutulta, sopivalta olotilalta, jossa vaan paahdetaan eteenpäin.

Tasapaino rauhan ja toiminnan välillä on elämässäni siis mysteeri.

Kaikkien näiden tapaamisten ja hulinoiden välissä maailmaan syntyi ihka ensimmäinen serkkuni. Pyöräilin töiden jälkeen sateessa synnytyssairaalaan sanomaan hei muutama tunti aiemmin maailmaan tulleelle pojalle. Hei! Ihmeellistä.

Kesän aikana olen muhitellut päässäni mökkihaaveita, pihahaaveita, kaikenlaisia haaveita. Ja esimerkiksi tänään, minä kaupunkilaislapsi haluaisin metsään. Jostain kumpusi pakottava tarve päästä nuuskimaan luontoa ja löylytellä puusaunassa, josta pääsisi ulos vilvoittelemaan. Ehkä ensi viikonloppuna. Piha- ja mökkihaaveille hyvää realismia antaa kaupunkikodin terassin ”kasvimaa”, joka perustettiin täysin viljelyajan ulkopuolella, ehkä heinäkuun alussa. Ja jonka säälittäviä vaiheita kukaan ei ole jaksanut edes seurata. Mies huomioi viime viikolla, että mansikantaimien ruukut haisevat viemärille. Oi ollappa oma kasvimaa, (kun edes nykyistä ei jaksa kantaa biojätteeseen).

Kerrostalokodissa ei tarvitse tehdä pihahommia ja huippulisänä on myös valtavasti naapureita = leikkikavereita pihalla, vertaisaikuisia joille avautua, lapsi joka voi leikkiä yksin pihalla.

Tällä kertaa haluan kiittää ja muistuttaa itseäni hyvistä naapureista. Yksi lainasi viime tingassa mekon lapselle hautajaisiin, yksi poimi talteen lapsen pyörän ja kengät kun olivat unohtuneet, yksi toi muffinsivuokia, kun taikina oli jo tehty ja jotain puuttui, yksi toi paahdettuja munakoisoja(!!) kun oma perhe ei enää jaksanut syödä.

Ja sattuipa niinkin, että eilen olin aika väsynyt äiti. Pieni huusi yön nuhaa ja päiväkotistressiä ja päivä meni sylitellessä ja zombeillessa. Hetki ennen kauppojen sulkemista tajusin, että vaipat on loppu, sepä olisikin mahtava päätös väsyneelle päivälle. Lähdimme nuhanenän kanssa kauppaan ja otettiin vielä jätskitkin mieltä piristämään. Ja kappas, kassalla tajuan että farkkusortsien taskussa on avaimet ja puhelin, ei lompakkoa. Uuh, sitä hetkeä kun mietin, että joudun ottamaan jäätelön kipeän lapsen kädestä ja palaamaan kotiin ilman vaippoja. Ohitse sattui kulkemaan eräs naapuri, xx:n äiti (eli en tiennyt edes nimeä). Ja sitten jo huomasinkin huikkavani hänelle, että lainaatko rahaa. Mutsikolleega maksoi laskun, ja yritti hämmentyneenä selvittää että olenko noin yleisesti rahaton vai vain ilman lomppakkoa. Totuus oli tietysti, että molempia, mutta sitä en kertonut.

Velka on maksettu. Nyt kun vielä pääsisi metsään. Naapurit on parhaita.