Tällä hetkellä päivämme kulkevat näin. Kello 7 kuulen vierestäni ison huokauksen ja puhinaa. Vauva alkaa tavoitella varpaitaan, jotka ovat usein yön aikana sotkeutuneet yöpuvun lahkeisiin. Sitten hän päristelee. Kun avaan omat silmäni hän hymyilee leveästi ja ehkä tavoittelee kasvojani pehmeillä käsillään ja neulanterävillä kynsillään. Olen kuoleman väsynyt. Toivon, että saisin nukkua vielä ainakin viisi tuntia.

Isosiskoille aamupalaa, hiusten harjausta, vaatteiden etsimistä, repun pakkaamista, vauvallekin vähän puuroa, jota hän syö tai ei syö. 

Kaksi tuntia myöhemmin olemme valmiina. Yksi kouluun, yksi päiväkotiin, yksi päiväunille ja minä, no usein en ole yhtään valmis, en nykyään taida edes katsoa peilistä itseäni aamuisin. Miten ikinä selviämme, kun kahden aikuisen pitäisi ehtiä töihin.

Kävelen päiväkodilta kaupan kautta kotiin, olen vihdoin koukuttunut äänikirjoihin ja nukkuvan vauvan kanssa ympäriinsä käveleminen on mukavaa. Kotona syön ja käyn suihkussa. Ruokin vauvaa. Höpisen järjettömyyksiä. Kirjoitan listaa mitä kaikkea pitää tehdä kun vauva nukahtaa seuraavan kerran. Tänään listalla:

– soita kodinkonehuoltoon

– laita meiliä siivoajalle

– tarkista sähköpostit

– maksa laskut

Vauvan ensimmäinen unipätkä kestää vain kolme varttia, joten asiat jotka täytyy tehdä täytyy tehdä nopeasti.

Iltaisin hoidamme vuoroissa vauvaa, syödään, valitan muille puhelimella roikkumisesta ja teen sitä itse. Taas syödään ja sitten nukkumaan.

Väsynyt vauva hankaa kasvojaan ja irrottaa samalla tutin. Tämä toistuu tuhansia kertoja. Lopulta hänkin nukahtaa ja hetken on hiljaista.

Juuri nyt haluan maksimoida oman leponi ja menen saman tien itsekin nukkumaan. En edes muista mitä yleensä teen iltaisin. Toisaalta teen varmaan kaikkia niitä asioita nyt päivisin. Viestittelen, luen ja teen kotitöitä.

Päivät kuluvat nopeasti ja samanlaisina. Mutta ei eivät yhtään samanlaisina

Aamuisin syön puuroa ja juon kahvia. Vauva alkaa hymyillä joka kerta, kun katson häneen. Käännän katseeni lehteen ja hymy sammuu. Sitten taas käännän katseen ja hän hymyilee. Vauvasta tulee mieleen appelsiini tai orava. Molemmat mielikuvat järjettömiä. Mutta sellaisia minä höpisen hänelle, kun olemme kotona. Toivottavasti muiden seurassa höpisen näitä vain mielessäni.

Aurinko paistaa sisään. Vauva hymyilee. Ja painan hetken mieleeni ja toivon, että muistan sen aina tästä keväästä.

—-

Haen keskimmäisen päiväkodista. Ruoka on kuulemma ollut pahaa. Kehun ja iloitsen, että hän kertoo olevansa nälkäinen eikä makaa meritähtenä lumihangessa. Vedän aurinkokuningasta pulkassa kohti kauppaa vaikka hiekoitus ja asvaltti repivät muovipulkan pohjaa. Loppumatkan hän kävelee ja syö kinkkuviipaleita suoraan paketista.

—-

Käyn katsomassa Call me by your name -elokuvan. Elokuvasta saan hetkeksi ihon alle sen tunteen, kun on (nuori ja) rakastunut ja sitten sydän särkyy. Viipyilen tunteessa hetken ennen kuin soitan kotiin. Kotona odottaa korvikkeesta punainen ja harmistunut vauva (appelsiini). Ja nukutuskaaos. Siirtymät tekevät tiukkaa. Mutta nyt kaksi tuntia myöhemmin olen taas jo juureutunut tähän hetkeen. Kolmen lapsen perheen elämään.