Tänään olen ajatellut syntymänhetkeä. Että se hetki, kun ensimmäistä kertaa saa vastasyntyneen syliin ja kätilöt lähtevät huoneesta ja on miehen ja uuden pienen kanssa omassa kuplassa, kukaan maailmassa ei vielä tiedä että hän on täällä, että se on tietysti oman elämän merkkihetkiä, mutta myös sellainen hetki parisuhteessa, jota ei kenenkään muun kanssa voi jakaa, sen hetken ajan maailmassa on vain kaksi ihmistä, (tai tietysti myös se vauva) ja sitten vasta kaikki alkaa. Kätilö tulee takaisin viilin ja kahvin kanssa, pitää soittaa isovanhemmille ja kertoa kaikki, näpytellä Faceen. Nopeasti on mukana maailman menossa ja arjessa, hetken keskipisteenä muttei kauan. (Onnittelut siis eräille tänään sen hetken äärellä olleille!)

Omien pulleroiden kanssa on ollut parhaita päiviä. Iisiä, hyvä rytmi, kaikki nukkuu, kaikki syö. Pihalla on kavereita, Vauva töpöttelee omin jaloin ja on itse maailmaa tutkiessaan iloisempi ja nauravaisempi kuin koskaan aiemmin. Iltaisin, kun pihan lapset juoksevat paljain jaloin ja leikit eivät lopu koskaan, ajattelen että nämä ovat heillekin varmasti juuri niitä kultaisia lapsuuden kesiä, kun aina paistoi aurinko ja pihaleikit olivat parhaimmillaan. Enkä sitten raaskisi käskeä väysymyksestä kiiluva silmäistä Lasta kotiin iltatoimiin.

Oltiin myös mökillä, minä ja lapset. Saaristomaisemissa koitin tuijotella horisonttiin ja ajatella syvällisiä, tutkailla omaa isääni lasten kanssa ja ajatella omaa lapsuutta. Ajatukset karkailivat ja niin kuuluukin. Paljon mielummin tuijottelen puistoruokailun ruokalistaa ja pohdin mennäänkö sinne vai kirjastoon. 

Sanottakoon vielä, että rakastan kesää. Haluan haalia niin paljon tekemistä, että vielä maaliskuussakin jaksan könöttää kotona, tämän kesän muistojen varassa.