Ai mä luulin, että pari viikkoa sitten oli keväistä levottomuutta. Mutta nyt se vasta kolahti, kesähulluus. Eipä. Ehkä jopa mania. Kaikki alkoi eilisestä paikallisesta katufestarista, jossa oli ihan oikea festaritunnelma. Paljon ihmisiä, värikkäitä ja hassuja. Musiikkia läheltä ja kaukaa, välillä kahden lavan jytät sekoittuivat toisiinsa.

Sitten törmäsin menneisyyden haamuun kotipihalla. Tuntui oudolta. Mitä kuuluu? No mitäs tässä, mulla on tässä kaks lasta ja nyt mä istutan tähän pihalle kukkia. Edellisestä tapaamisesta ehkä kymmenen vuotta, koska about sen verran on kaikesta. Jostain syystä, vuoden kotiäitiyden jälkeen, erilaiset kohtaamiset, suunnitelmat, asiat, tuntuvat siltä, että toikin on multa jo ohi. Että oon niinku lukinnu itseni elämääni näillä lapsilla ja elämäntilanteella. Ja yleensä se on just hyvä niin, mutta nyt tekisi mieli hetkeksi karata.

No, mitä ihan konkreettisesti tapahtui tänä viikonloppuna. Kesähulluus iski, valvoin illalla parvekkeella, katselin youtubesta ylioppilaaksi valmistuvan entisen hoitolapsen musavideoita (siitä hoitolapsiajasta on 14 vuotta!!!), mietin kenet voi pyytää parvekkeelle skumpalle kello kymmenen illalla. Valvoin sekavien ajatusteni kanssa puoleen yöhön ja siivosin. Viideltä heräsin vauvan kanssa, sulatin pakastimen aamupuhteena. Ja sitä rataa. Päivällä karkasin uudella pyörälläni ihanille pihakirppiksille. Ostelin ja fiilistelin. Viiletin vastaanottamaan cooleja vieraita kotiin.

Illan kiukuttelin, koska samaan aikaan halusin siivota, sisustaa, mennä saunaan, tehdä ruokaa, lukea iltasatua ja olla jossain ihan muualla.

Viimeistään juhannuksena helpottaa, koska silloinhan kesä on jo lähes ohi. Toivottavasti siihen mennessä oon päässyt terassille. 

—–

Ja lisäys puolitoista tuntia myöhemmin. Reality check päätti saapua nopeasti paikalle karkoittamaan haihattelun. Lapset alkoivat oksentaa stereona. Terveisiä vaan kaikille ketä on tänä viikonloppuna nähty. Sori.