Kävin tänään itkeskelemässä penkkarihulinoissa. Sukulaistyttö siellä vilkutti kyydissä, Lapsi keräsi karkkia Peppi-kassiin ja mä muistelin miten siistiä se oli.  Olisi varmaan aika voimaannuttavaa kenelle tahansa ajella pikku nousuhumalassa rekanlavalla, heittää karkkia josta ihmiset hullaantuvat samaantapaan kuin tarjolla olisi rahaa, kaikki taputtavat ja hurraavat. Tietysti jo lähtötunnelma abeilla (kai ainakin keskimäärin) on se, että kaikki on mahdollista, edessä päin ja minä olen voittaja.

Muistan hyvin sen oman voittajafiiliksen, kaksi abiristeilyä (loistava päätös, vieläkin ilahduttaa) ja nuoruuden huuman. Vaikka oli siistiä, niin rehellisyyden nimissä noihin aikoihin oli myös niin sekavaa, että kyllä myöhemmin on ollut paljon siistimpää. Sellaisia 20+ aikoja kaipaan kyllä koko ajan välillä.

Olen miettinyt, että mikähän on se ajanjakso, jota vanhana muistaa kultaisimpana. Lapsuus, nuoruus vai tämä ”kun lapset oli pieniä” vai joku vasta edessä oleva. Omille isovanhemmilleni se kulta-aika on lapsuus, Leskimies juuri viimeksi puhui ”että jotenkin se lapsuus, että niitä asioita muistaa hyvin, mutta se kun oli työelämässä, niin mitä siitä, samanlaisia arkisia päiviä”. Tietysti he ovat sellaista sukupolvea, että nuoruus on ollut lyhyt ja varsinkin miehet ovat varmaan olleet aika vähän mukana siinä ”kun lapset oli pieniä”.

Jokatapauksessa ajattelin, että kun lopetan imetyksen niin vuokraan itelleni rekan ja kuljettajan ja istun siellä lavalla ja ajelen pikkupäissäni ympäri kyliä. Nuori ja kaunis… Kuka lähtee messiin? Tai sit vaan jonnekin festareille.

Tänä kylmänä ja koleana päivänä olen myös saanut aivan loistavaa kahvia, lattea Piknikistä ja cappucinoa Fazerilta, mollemmat olivat ihanan supermaitoisia, niin että kahvi maistui vain sivumakuna. Just hyvää.