Haluaisin sairastaa kunnon miesflunssan, maata peiton alla passattavana. Mutta sen sijaan sairastupani jakaa mielivaltainen diktaattori, joka vaatii kuumaa mehua, joka onkin sitten liian kuumaa ja itseasiassa väärässä mukissa. ”Mä haluan pinkin”, ”pinkki on tiskikoneessa”, ”mutta mä haluan…”. Sitten diktaattori leppyy ja palaa asemapaikalleen, vatsani päälle 12-kiloisena lämpöpatterina makaamaan ja haluaa katsoo sadannen kerran Kaapon. ”..mutta mä haluan”.

Pienikin sairastaminen sekoittaa synapseja ja laskee defenssejä. Appelsiiniä syödessä tulee mieleen jotain muinaista, joka kuitenkin katoaa ennen kuin ajatuksesta saa kiinni. Ehkä vain jonanain toisena aurinkoisena päivänä syötyä appelsiinia. Kotona haahuilu aurinkoisena kevätpäivänä tuo mieleen jotain muinaista, joka kuitenkin katoaa ennen kuin saan ajatuksesta kiinni. Ehkä krapulapäivän jostain opiskeluajoilta. Kotona laahustettu arkipäivä. Mieleen pulpahtelee myös yksi kommuunikoti, ehkä kun siellä oli todella likaiset ikkunat.

Mies tulee vihdoin kotiin ja ilmoitan, etten voi juuri puhua, kun ääni loppuu. ”Missä on xylitol-pastillit?” ”Missä on kortisoni?” ”Missä on pupu?” Kuiskailen vastauksia marttyyrimaisesti kurkunpääni epätoivoista tilannetta alleviivaten sohvan pohjalta. ”Opetelkaa etsimään tavaroita!”. Seurue poistuu hetkeksi ostarille etsimään paahtoleipää ja buranaa. Otan kiinni päivän menetyksen syömällä kaksi suklaapatukkaa ja katsomalla kaksi jaksoa Girlsiä.

Jos et halua, tehdä kaikkea itse, sinun on kestettävä että toinen tekee omalla tavallaan, ajattelen, ja katson kuinka iltapala katetaan askarteluliinalle. Ihan sama vaikka karjalanpiirakoihin tarttuu glittermönjää. Miten nukkumaanmenoaika kolkuttaa ja olohuoneessa on käynnissä pepputanssi. Ihan sama, koska en aio lukea yliväsyneille naperoille, mun ääni ei ihan oikeesti kestä.

Kohti terveempää keskiviikkoa!