Vuosi sitten elelin piinaavan raskauspahoinvoinnin lopunaikoja. Voi luoja, miten hirveä olo ja miten väsynyt olin viime marraskuussa. Aluksi pahoinvointia ei ollut ja olin jostain syystä täysin vakuuttunut, että oireeton raskaus menee kesken. Nolottaa edes kertoa, mutta kävin kahdessa(!) ultrassa stressaamassa vauva-alkiota jo ennen 12 viikkoa. Kahdessa! Juuri nyt tuntuu aika turhalta ja hassulta, kun oireeton alkio alkaa olla puoli vuotta. Ja eikä se niin oireeton ollut kunhan pääsi alkuun. Olen kuitenkin ymmärtäväinen itseäni kohtaa, elin muutenkin stressaavia aikoja ja se varmasti horjutti luottamustani kaikkeen. + alkuraskaus on todella kuormittavaa, henkisesti ja fyysisesti.

Nytkin olen todella väsynyt. Yhtä absurdia kuin kaksi ultraa vaiheessa, jossa keskenmenolle ei edes voi mitään, on Vauvan nykyinen ”nukkuminen”. Alkuillasta Vauva esim usein nukkuu sylissä (neuvola suosittelee) ja sängyssään herää vähän väliä. Yöllä hän heräilee tunnin parin välein ja sitten, mikä ehkä pahinta, kuudelta lopullisesti uuteen päivään. Jee! Vihaan nousta kuudelta!

Miten nämä nyt liittyvät mihinkään? Ei mitenkään, mutta väsymys yhdistettynä tietynlaiseen joutilaisuuteen (=poissa työelämästä) tuottaa kummallisia ajatuksia ja keloja pitkin päivää. Vuoden takaisten olotilojen lisäksi olen pohtinut tänään mm tupakanhajua. Yksi ystävä kerran sanoi, että ulkona poltettu tupakka tuoksuu hyvälle ja niin se kyllä on. Tänään haistelin kosteassa syysilmassa poltettua tupakkaa terveyskeskuksen pihassa ja se nosti mieleen niin sekalaisia tuntemuksia että niistä ei saanut kiinni. Ajattelin myös, että on oikeasti sääli, että tupakanpolttajat ovat niin vainottu kansanosa. Vaikka varmasti se on todella vaarallista (terkkarissa vietettiin keuhkoahtauma päivää – mikä seksikäs teemapäivä), mutta jotenkin silti harmi että röökaaminen ei oo yhtään enään cool vaan köyhien ja syrjäytyneiden vainottu harrastus. (Ja pahoittelut ei-syrjäytyneet polttajat, ajatukseni perustui siihen että siinä terkkarin pihalla tänään polttaneet eivät olleet erityisen cool.)

Jos ei ota lukuun sitä, että väsyttää ja että koko ajan tekisi mieli valittaa epäsiisteydestä, kaikki on oikein hyvin. Eilen tajusin, että meni kokonainen päivä ilman uhmakiukkuja, ilman että mulla paloi pinna ja ehdin jopa lukea rauhassa Lapselle ja naurattaa Vauvaa. Tein myös suuren päätöksen olla kotona vielä koko ensi vuoden, joten loputon vetvominen unista, syömisestä ja kaaoksesta jatkuu.

Kohta alkaa myös joulustressi. Matka jouluihmiseksi on ollut ihan jäissä, enkä ole tajunnut että kohta on joulukuu. Paniikki, paniikki. Tänään yritin jo vähän etsiä kellarista jouluvaloja, jotka Lapsi haluaa huoneeseensa. En löytänyt. Lisäksi suuri päätös siitä missä joulu vietetään on tehty. Tip tap.