Päivän sekalaiset tuntemukset

Toiveeni koti-ihmiseksi muuttumisesta on alkanut toteutua, olen ollut niin puuhakas (kuin marraskuussa voi), että en ehdi edes kirjoittaa blogia. Ja nyt sitten mietin, että kirjoittaisinko mun puuhakkuudesta eli aikaansaannoksista. Se vaatisi ehkä muutaman valokuvan, en jaksa nyt ottaa. Vai isänpäivän jälkitunnelmissa isistä ja miehistä, siis siitä että muistuttaako oma puoliso omaa isää. No, muistuttaako? Vai kirjoittaisinko kolmivuotiaan kanssa käydyistä keskusteluista, sillä on oudot jutut. Ehkä eniten just nyt haluaisin kirjoittaa mun vauvasta.

Joten kirjoitan siitä. Tänään on ollut (taas) sellainen olo, että vauvavuosi valuu käsistä. Olen tuijotellut vauvaa ja toivonut, että joku tuijottaisi sitä mun kanssa. Lapsi ei jaksa innostua mun ”kato tota ilmettä” -juttuihin, vaan lähinnä keskittyy makaamaan Vauvan päällä ja ”silittämään” esim. sen silmiä. Onneksi on tämä blogi, niin voin tänne nyt kirjoittaa, että miten nopeasti kaikki vaiheet menevät. Nyt on sellainen vaihe, että Vauva vetää huulet sisään ja näyttää mummolta. Aamuisin se herää ja kääntyy mahalleen (nukkuu meidän sängyssä – huokaus) ja jokeltaa, tuijottaa tapettia, taputtaa meitä pehmeillä käsillään ja kun vihdoin jompikumpi avaa silmänsä, Vauva ilahtuu ja hymyilee kuin pieni aurinko. Vauvan iloinen naama auttaa siihen, että ei haittaa vaikka kello näyttäisi 6.20. (Eipä.) (Varsinkaan ei haittaa, koska Mies nousee vauvan kanssa, mä en pysty). Edelleen se on todella tohkeissaan omista varpaistaan ja tarkistaa niiden olemassaolon monta kertaa päivässä, heti kun talvihaalarin saa pois päältä kädet menevät varpaisiin, jee ne on tallella.

Se vauvasta. Vielä isistä ja miehistä. Sanotaan siis, että naiset etsivät puolisokseen oman isänsä (miehet äitinsä). Mun Mies puhuu paljon ja (kaikella rakkaudella) pitää ”luentoja”, kertoo aiheesta jota on seurannut/on lukenut lehdestä tai nykyään aika usein kuullut radiosta. Pyytämättä ja vastakaikua odottamatta hän höpöttää ja referoi yhteiskuntaan, historiaan jne kuuluvista aiheista. Mä kuuntelen tai en. Se on oikeasti hyödyllistä, koska itse katson tv:stä lähinnä Frendejä (edelleen) ja luen jotain sisustusblogeja.

Kerran kun olin isän kyydissä autossa, se alkoi puhua jostain radio-ohjelmasta jonka oli kuunnellut, siirtyi siitä sujuvasti jonkun kirjailijan haastatteluun, sitten referoimaan niitä kirjoja joita ko. kirjailija on kirjoittanut, loputtomasti. Ja sitten tajusin. Ahaa. Kevyttä asiapuhetta, mulle tuotettuna, johon mun ei edes varsinaisesti odoteta osallistuvan. Tuttua. En kyllä tiedä onko mun isä puhunut mulle noin lapsena, toivottavasti ei. Mutta ainakin Mies puhuu mulle nykyään niin. Mitä Freud sanoisi?

Tämän postauksen kirjoittamisen aikana on käyty viisi kertaa hysyttämässä vauvaa.