Taas pilasin molemmat lapset

Syyllisyys, syyllisyys ja epävarmuus, kolme äitiyden perustilaa. Lapselle leikattiin eilen otsatukka. Koko syksy on väännetty hiusten harjaamisesta, pompuloista ja puurossa roikkuvasta tukasta. Sitten en enää jaksanut ja poikkeuksellisesti yhteisymmärryksessä Lapsen kanssa menimme kampaajalle. Sitten iski ahdistus, tukka on ihan hieno ja ainakin käytännöllinen, mutta silti ahdistaa että oisko se kohta pysynyt kiinni jos olisi vielä kasvattanut, saanko noottia aikuiselta Lapselta, että miksi lapsena leikattiin urpo tukka?

Vauvan elämä pilattiin samalla reissulla. Kun astuimme ulos kampaamosta karjui Vauva suoraa huutoa vaunuissa. Ai, se ei nukkunutkaan. Oikeasti se ei voinut huutaa kovin kauan, olin juuri käynyt katsomassa. Mutta loppupäivän tarkastelin Vauvasta hylkäämiskokemuksen oireita ja löytyihän niitä. 

Olen löytänyt äitifanatismin alkupisteen. Se on se, että kaikki mitä vauvoille tehdään tapahtuu ensimmäisen kerran. Ensimmäisen kerran toisen hoidossa, ensimmäisen kerran kiinteää ruokaa, ensimmäisen kerran korviketta, ensimmäisen kerran otsatukka. On kamalaa päivästä toiseen viedä neitsyys erinäisistä asioista. Päättä milloin pienen ihmisen elämässä tapahtuu asioista – ensimmäistä kertaa!

Uskon, että tässä piilee mekanismi äärimmäisyyksiin. Olisi hienoa sanoa, että meidän lapsi ei koskaan saanut korviketta. Vaikka en tiedä ketään, joka taputtelisi minua selkään tästä tiedosta. Tuskin oma lapsi ainakaan. Silti se olisi hienoa.

Kohti uusia epäonnistumisia ja viikonloppua!