Riittämättömyyttä flunssalla höystettynä
Olin jo aikeissa kirjoittaa toisen osan Sri Lankan matkasta, mutta tänään iski päälle sellainen flunssa (ja sen myötä muita ajatuksia), että päätinkin kirjoittaa tämän päivän fiiliksistä.
Matkan jälkeen on ollut ihanan energinen, tuottoisa ja uudestisyntynyt olo. Sellainen olo että ”nyt, nyt lähtee!”ja että nyt saan kaikkea tosi tehokkaasti aikaiseksi. Kiitos juuri täydellisen aikaeron Sri Lankan ja Ruotsin välillä, olen herännyt joka aamu siinä seitsemän maissa itsekseni todella pirteänä ja samoin käynyt nukkumaan todella aikaisin. Päivään on tupsahtanut (ylläri) lisää tunteja, joten on myös ollut enemmän aikaa tehdä kouluhommia, kokkailla terveellistä ruokaa ja käydä treenaamassa.
Totta kai juuri silloin, kun olisi energiaa palata salille täydellä tohinalla ja puurtaa gradua innokkaasti eteenpäin, iskee se maailmanlopun flunssa. Ja sen flunssan kanssa täydellinen riittämättömyyden ja merkityksettömyyden tunne. Että miksi minä menin juuri nyt sairastumaan kun kaikki oli niin sairaan (heh heh) hyvin? Totta kai tiedostan tämän ajattelutavan järjettömyyden, mutta mitäpä sitä pikku aivoilleen voi. Tuntuu siltä, että juurihan annoin itselleni 10 päivää lomaa, ei minulla nyt ole oikeutta levätä. Vaikka juuri sitähän sairaana pitäisi tehdä.
Näin gradua kirjoitellessa sitä tulee muutenkin oltua paljon itsekseen ja omissa oloissaan. Tykkäisin kuitenkin lähteä täältä neljän seinän sisältä muualle, esimerkiksi kirjastoon, kirjoittamaan ja tekemään hommia. Nyt en tahdosta huolimatta pääse mihinkään. Välillä painin muutenkin ajatusten kanssa, jotka sanovat, ettei minulla ole oikeutta vain kirjoitella gradua milloin kotona milloin kirjastolla juuri silloin kun itseäni huvittaa, vaan että minun tulisi käydä vähintäänkin samaan aikaan töissä ja vieläpä etsiä vakkariduunia siinä samalla. Ja harrastaa. Ja etsiä uusia ystäviä uudesta kotikaupungista. Kun flunssa sitten painaa minut kotisohvalle tahtomattani, on syyllisyyden tunne aivan järjetön. Kun pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä – sitten olisin hyvä ja riittävä ihminen.
On jotenkin jännää, miten järjellä ajateltuna kaikki tämä pohdinta tuntuu ihan absurdilta. En minä voi sille mitään, että sairastuin. En minä voi sille mitään, että nyt minulla on elämänvaihe, jossa pääasiassa vietän aikaa päivisin itsekseni gradua kirjoitellen. Vaikka teen juuri nyt täysin sitä, mitä minun pitäisikin (opintojen ja tulevaisuuden kannalta), ei se silti tunnu itselleni riittävän. Ja hassua tästä tekee se, että jos en olisi kipeä ja olisin päässyt vaikkapa kirjastoon gradua kirjoittamaan, olisi minulla varmaankin aivan erilainen fiilis ja olisin täysin tyytyväinen päivän saldoon.
Välillä pohdin sitä, olenko riittämätön itselleni vaiko riittämätön muille. Vastaus on varmaan, että molempia. Pohdin hirmuisesti sitä, mitä muut ajattelevat minusta ja tekemisistäni, vaikutanko ahkeralta ja menestyneeltä. Toisaalta tiedostan sen, että muut eivät mieti varmasti vähääkään minun tekemisiäni. Enhän minäkään mieti muiden tekemisiä tai niiden riittävyyttä tai riittämättömyyttä. Tämä on todella asia, jota haluan työstää, ja jota olen jo vuodet työstänytkin – olla riittävä juuri sellaisena kuin olen. Vaikuttaa asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan, ja hyväksyä asiat, joihin en pysty juuri sillä hetkellä vaikuttamaan. Olla armollinen itselleni.
Ja tämä laajempi ajatteluketju lähti liikkeelle pienestä pahaisesta flunssasta. Kaipa se kertoo siitä, että omat ajattelumallit ja reagointitavat ovat todella syvässä ja ne voi laukaista niinkin pieni asia, että yksi päivä ei mennytkään, kuten olin suunnitellut.
Tässä tämän päivän mietteet – muistathan säkin olla armollinen itsellesi!