Pelko vs. rohkeus

Kirjoittelin aamusta tällasta:

Pelko.
Elämän pelko.
Olla varalta paikoillaan.

VS.

Rohkeus.
Kertoivat telkkarista,
että minussa on myös rohkeutta.
Tajusin, että se on totta.

Tajusin tällä viikolla, että pelkään. Olen käyttänyt käsitettä ”pakeneminen”, jota en ole purkanut osiin. Olen vain pohtinut, kuinka saisin sen loppumaan: liiat työt ja huvit, peiton alle piiloutumisen, velvollisuuksien välttelemisen.

Nyt tajusin, että pakenen, koska pelkään. (Heureka!) Menneet vaikeudet ja vuosia kestänyt synkkyys tuntuvat minussa yhä kauhuna. Mitä jos se tulee takaisin? Pelkään, etten selviä, jos mieli mustuu taas.

Mutta äkkiä äänen saanut rohkeuteni väittää, että selvisin jo. Tulin läpi henkilökohtaisesta helvetistä ja sillä matkalla kuolin sisältä, mutta heräsin uudelleen henkiin ja tiedän nyt enemmän. Tunnen paremmin sekä elämän että kuoleman, joten miksi pelkäisin?

Minulla on missioni, joka odottaa tekijäänsä. Minua. Minulla on mahdollisuus nauttia elämän iloista. Laittaa oma panokseni tähän peliin, jota maailmaksi kutsutaan. Ja minulla on hinku heittäytyä. Kaatua suorin jaloin selkä edellä ja kädet levällään. Uskoa, että elämä kantaa. Tietää se, kokea.

Ja taas halvaannun kauhusta. Siis pelkästä ajatuksesta.

Mutta minä tahdon laulaa, tanssia ja julistaa. Tahdon ja haluan. Minun täytyy olla kuin kolmevuotias uhmaikäinen, joka polkee jalkaa ja huutaa pelkonsa läpi niin kovaa, että se väistää ja murtuu voiman edessä, nöyrtyy rohkeuteni käskyn alla.

On sanottu – ja se epäilemättä onkin totuus – että kaikkein urheimmatkin meistä pelkäävät, mutta nujertavat pelkonsa rohkeudellaan. Niin minäkin peittoan kauhut. Omalla rohkeudellani teen tyhjäksi elämän pelon. Psyykkisen pedon pelon. Ja minä selviän ja elän, ja joskus minä sitten kuolen. Jätän tämän seikkailun, liukenen pois muodosta ja tulen osaksi olevaa; universumia, tietoisuutta, rakkautta tai jumalaa.