Ladataan...

 

Olin lukiolainen, kun Aulikki Oksanen kävi Lappeenrannassa. Hän oli nuori itsekin ja lauloi Raamatun tekstiä. Sen verran tiesin, että hänen nimensä liittyi toisaalta rakkausrunoihin ja toisaalta vasemmistolaiseen ajatteluun. Ja nyt sitten Raamattuun. Ehkä tuo on yksi hetki, jolloin aloin havahtua mielikuvien voimaan.

Tällä jutulla oli monia eri otsikoita, mm. nämä: Ristiriitainen, hämmentävä ja ehyt – kuin Raamattu? Tunne olosi – siitä on kysymys Raamatussakin. Totuus on laulu tai kertomus – Raamatussakin. Useimmiten Raamattua katsotaan aika tiukoista puolustusasetelmista tai hyökäten milloin milläkin tavalla. Nykyihminen on joskus kuin Lance.

Ehkä ne edelleen kuvailevat seuraavaa ajatuskulkua.

 

Jos alkaisin lukea Raamattua? Käytännössä useinkaan ei ole kysymys vain siitä tarttuisinko Raamattuun vaan yleisemmin: miten löydän itselleni rauhallisen hetken.

Mitä odotan, kun alan lukea tätä kirjaa yksin? Kirjoitusten kokoelmana Pyhä kirja on hämmentävä ja ristiriitainen. Se ei ole uskon looginen esitys. Raamatusta löytyy historiaa, sananlaskuja, lauluja, kirjeitä. Monenlaisten kirjallisuuden lajien mahduttaminen yhteen järkäleeseen tarkoittaa myös sitä, että kysymys jokaisen lauseen totuudesta on mieletön.

Joskus Raamatun lukijalle heitetään vahvoja mielipiteitä yksittäisistä asioista ja joskus taas koko kirjan mitätöivää välinpitämättömyyttä. Raamatun tapahtumat ovat olleet olemassa sillä tavoin kuin yleensäkin tapahtumat kauan ennen omaa aikaamme. Sekä historian että nykypäivän tulkinnasta olisi kuitenkin hyvä puhua enemmän.

 

Ei ole mitään kätkettyä eikä salaista

Kirjoitan Raamatusta siksi, että meiltä puuttuu tästä aiheesta kiihkottoman keskustelun perinne. Sitä kuitenkin tavoittelen. Kirjoitan sanan isolla kirjaimella, koska arvostan Raamattua. Arvostan niin paljon, etteivät ristiriitaisuudet ole minulle ongelma. Katselen niitä nöyrästi ja elämän moninaisuuden näkökulmasta.  Ne kuuluvat Raamatun kirjoitusten tuhatvuotisen syntymän kaareen. Muuta oikeaa lukutapaa ei ole kuin rehellisyys.

Isiemme ja äitiemme usko, uskollisuus Jumalan sanalle, raamatullisuus – siinä muutamia sanoja, joihin kirjojen kirjasta keskusteleva törmää. Ne ovat arvokkaita luonnehdintoja. Kirjoitan tätä siitä näkökulmasta, että uskollisuus Jumalan sanalle on minulle ensi arvoista. Juuri siksi kirjoitan myös Raamatun ristiriidoista ja näkemysten kehityskuluista Raamatun sisällä. Raamattu on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta elää sekä silloin että nyt ihmisten maailmassa ja historiassa.

”Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?”  ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.” Apostolien tekojen keskustelu on tunnettu esimerkki lukemisen ja ymmärtämisen välisestä kuilusta. (Apt. 8:30-31). Millaista on siis sanan oikea kuuleminen? Tällä kysymyksellä Luukkaan evankeliumi kertoo valosta ja siitä, ettei ole mitään kätkettyä, mikä ei tule ilmi. (Luuk. 8: 16-18). Tämä on vastaus kysymykseeni mitä odotan, kun luen Raamattua. Raamatun äärellä olen oman elämäni totuuden paikassa. Mikään elämässäni ei ole kätkettyä eikä salaista.

 

Kaikki Raamatussa ei vastaa oikeustajuamme

Otan kaksi esimerkkiä, valoisan ja tumman. Joillekin mielikuva Raamatusta on seksuaalikielteinen, askeettinen. Mitä lukija sitten sanoisi tästä Raamatun ohjeesta:” Syökää, ystävät! Juokaa ja juopukaa, rakastavaiset! (Laulujen laulu 5:1). Siinä on sanasta sanaan Raamatun ohje!

Juuri äsken törmäsin toiseen, hiukan tummempaan esimerkkiin. Toisen Mooseksen kirjan luvussa 21 kerrotaan, että jos isäntä lyös orjaansa tai orjatartaan niin, että tämä kuolee, on isäntä ansainnut rangaistuksen. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin henkirikoksia koskeva lain lievennys. ”Jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako.” (2. Moos. 21:21). Lievennys on sikäli merkityksellinen, että juuri tuota ennen on annettu kymmenen käskyn laki, jossa sanotaan yksiselitteisesti: ” Älä tapa.” (2. Moos. 20:13).

Moderni esimerkki viidennen käskyn soveltamisesta on puolustussota. Tappamisen kiellosta voidaan joustaa, kun joudutaan puolustussotaan. Toki tämäkään ei ole ainoa tulkinta mutta ehkä kuitenkin yleisin.

Raamatusta löytyy helposti esimerkkejä, joista voimme sanoa, ettei tuo vastaa meidän oikeustajuamme kuten tuo isännän väkivalta orjaa kohtaan. Kun kohtaamme Raamatusta ristiriitaisuuksia, voimme tietenkin alkaa mitätöidä koko kirjaa. Tässä tarkoituksessa koottuja sivustoja löytyy netistä yllin kyllin. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin lyhyesti kuvailla omaa näkemystäni siitä, mitä tarkoitan sillä, että Raamattu on totta. Näkemykseni perustuu siihen, että jo Raamatun sisällä on sekä selkeitä periaatteita että tulkintoja.

Ajattelen niin, että Raamattu on alusta loppuun Jumalan sanaa, kirjojen kirjalla on siis erityinen arvo. Tuo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikä tahansa yksittäinen lause olisi totuus samalla tavoin kuin matematiikassa. Raamatun arvostamista on ymmärtää, että se kertoo Jumalan työstä maailmassa.

 

 

Maailmaan kuuluu jatkuva muutos ja muutos näkyy monella tavoin Raamatun sisällössä.

 

Uskoa ei mitata onnistumisen mittareilla

Yksi minua puhuttelevista kehityskuluista on suurin piirtein tämän suuntainen. Raamatun alkupuolella uskova ihminen ja Jumalan siunaus merkitsevät hyvinvointia ja omaisuuden karttumista. Jumalaan uskova ihminen on siis kaikin tavoin elämässään onnistunut ihminen: uskovalla on palvelijoita, karjaa, omaisuutta. Psalmien puolivälin jälkeen ja erityisesti Jobin kirjassa tulee eteen toinen näköala. Voiko Jumalaan uskova olla ihminen, joka ei olekaan rikas? Eikä hän onnistukaan kaikessa? Uuden testamentin ja Jeesuksen toiminnan myötä tämä kehityskulku entisestään terävöityy. Uskon maailma alkaa näyttäytyä jonain sellaisena, jota ei voi mitata maallisen onnistumisen mittarein.

Yritän lukea Raamattua nöyrästi ja rukoillen. Arvostan yksittäisiä lauseita. Muistelen niitä. Arvostan Jumalan työtä niin, että ymmärrän sen tulevan näkyviin ihmisten välityksellä. Nuori ruotsalainen runoilija Ylva Eggehorn kirjoitti kerran, ettei Jumala tee taikatemppuja: ”Hänellähän on vain sinun kätesi”. Jos Jumala vain määräisi kaikkivaltiaan itsevaltiaan tavoin, että näin asiat menevät ja näin tämä on totta – niin olisihan se yksinkertaista. Kyllä koko ristin sanoma on jollain tapaa täysin toisenlainen ja ihmisen näkökulmasta myös järjetön. Ja kiehtova.

Toivon, että huomaat kuitenkin tämän. Etsin sitä, mikä on Jumalan sanan mukaista ja kuuliaisuutta hänen sanalleen. Kärsin siitä, että nämä luonnehdinnat tuntuvat olevan muutamien uskonnollisesti kovaäänisimpien ryhmittymien omaisuutta.   Tämä on raamatullista! Tämä on Jumalan sanan mukaista! Tämä on kuuliaisuutta Jumalan sanalle! Huoli kuuliaisuudesta Jumalan sanalle on kuitenkin aiheellinen

 

Ihmettelen, hiljennyn, rukoilen

Olen lukenut Raamatun alusta loppuun kahdesti. Lukukertani ovat olleet hyvin erilaiset. Ensimmäinen kerta oli lapsena. Koulun kirjasto oli pieni. Olin lukenut kaikki kirjat. Kotona oli vain kodin lääkärinkirja ja isän ja äidin musta vihkiraamattu. Lääkärinkirjan rokkojen kuvat olivat aika vastenmielisiä ja pelottavia. Pelottava oli Raamattukin kymmenvuotiaalle pojalle. Toinen kerta taas oli hyvin kokonaisvaltainen, ehyt. Luin kesällä, vuokramökillä kuukauden aikana, useampi tunti aamuvarhaisesta puolille päivin, omassa rauhassa. Myös itse kirja oli miellyttävä - taipuisat nahkakannet, punertavan ruskea väri, selkeä teksti. Tuo kuvassa oleva Raamattu on omani. Olin tietenkin tällä toisella läpilukukerralla jo pikkupoikaa huomattavasti vanhempi. Minulla oli teologian tohtorin koulutus. Yksi asia oli kuitenkin samalla tavalla kuin pikkupojan lukuhetkissä. Raamatussa oli nytkin paljon sellaisia kohtia, joita en ollenkaan ymmärtänyt.

Raamatun äärellä joudun kiipeilemään, työskentelemään, kiinnittämään joskus valjaitakin, keräämään rohkauttakin.

Ehkä sopiva ilmaisu Raamatun äärellä on siis sanoa, että ihmettelen, hiljennyn, rukoilen. Meidän katekismuksemme antaakin lukijalle ohjeen:” Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on avain Raamatun ymmärtämiseen.” Tämä ohje riittää minulle Raamatun lukijana ja lukemista yhä uudelleen aloittavana. 

 

 

 

Ladataan...
Matti Perälä

 

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 4.  Olen mikä olen – mutta miten oppisin siitä puhumaan.

Kun aloitin näitä mietteitä, palautui mieleeni Albert Camus - elämän irrallisuuden, olemassaolon järjettömyyden kuvaaja, oman nuoruuteni muistikuva. Omasta elämäntaipaleesta löytyvät sekä järkevät että vailla järkiperusteita olevat ratkaisut. Ja aika paljon niitä, joiden perusteluihin en mielessäni pääse edes käsiksi.

Melko hämmentävältä tuntuu, etten pääse kaikkeen siihen käsiksi, mitä mielessäni ja sisimmässäni on. Olenko ainoa, joka miettii oman puhumiskynnyksen korkeutta? Siinä, mihin ei pääse käsiksi on jotain liikkumatonta, piilossa lymyilevää. Missä tuo paikallaan oleva piileksii?

Yritän kirjoittaessani ja puhuessani välttää on -sanan käyttöä. Se tekee kielestä köyhää. Voisi olla enemmän teon -sanoja. Voisi olla enemmän tekemisen meininkiä! Tällä kohtaa – omasta mielestä ja sen tavoittamattomista syvyyksistä puhuttaessa tuo pieni on -sana on kuitenkin paikallaan. Minussa on jotain, joka ei tunnu liikkuvan niin, että siitä saisi otteen. Tuo jokin vain ”on”.

Opintojen alkuvaiheesta jäi mieleeni vanhan heprean ominaispiirre. Siinä kielessä ei ollut ollenkaan sanojen välejä eikä myöskään vokaaleja a,e,i,o u,y ä,ö. Kieli oli todellakin tekemisestä koostuva merkkien juna. Täynnä energiaa! Täynnä luomisvoimaa! Ja nyt sitten otan heprean kautta aivan päinvastaisen esimerkin.

”Minä olen se joka olen.” (2.Moos. 3:14). Tuo on Raamatun lause, vaikka kuulostaa samalla hyvin tutulta ihmisen tokaisulta. Pienesti muunneltuna sen voisi puuskahtaa näinkin: No minä nyt olen se mikä olen!

Huomaat tästä, että syvämietiskelyä on hiukan kevennettävä. Tietty viisaus tähän olemisen hyväksymiseen kätkeytyy. Tie, jolla kovasti yritän olla jotakin toisenlaista kuin olen – se tie vie umpikujaan. Joskus me korostamme omaa yksilöllisyyttämme ihan liiankin kanssa. Joskus taas olisi terveellistä laittaa jalat tiukasti maahan ja sanoa, että tässäpä minä olen ja tämä minä olen kaikkine piirteineni ja omituisuuksine ja rakastettavine puolineni.

Minä olen se joka olen. Tämä Raamatun lause on kerrottu Jumalan vastauksena Mooseksen kysymykseen. Kopioin tähän nuo pari jaetta 2. Mooseksen kirjan luvusta 3:

13 Mooses sanoi Jumalalle: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?"

14 Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen."* Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"

Sepä kuulostaakin hiukan mutkikkaalta: Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne! Tässä en lähde nyt uppoutumaan Raamatun syövereihin. Tuolla Minä olen -toteamuksella on kuitenkin terveysvaikutuksia! Elämämme on täynnä erilaisia kylttejä, ympäristömme on täynnä mielipiteitä.

Tuon Mooses -jutun näen nyt hyvinkin modernina. Sehän on kieltäytymistä olla kyltti! Sehän on painokas ja myönteinen olen ja olen juuri tämä mikä olen. Monet elämän asiat on niputettu ja ladottu omiin kasoihinsa, sekä kevyemmät että syvimmät. Syvimmällä taitaa kuitenkin olla tuo oleminen, on. Usko ja Jumalakin ovat minulle tuota tavoittamattoman syvällä piilevää olemista.

Tässä on kuitenkin yksi hankala juttu, joka vie takaisin Albert Camus’n ja sivullisuuden tuntemusten äärelle. Jos ja kun hyväksyy tuon, ettei syvimmille asioille voi antaa nimeä, kylttiä tai mielipidettä niin silloin jää yksin. Sekään ei kuitenkaan ei ole hyvä vaihtoehto, että saa haltuunsa vain kylttejä ilman kunnollista sisältöä.

Opiskeluvuosilta jäi filosofian kirjasta mieleen seuraavanlainen tapahtuma. Mies käveli kadulla ja näki kyltin: ”Täällä mankeloidaan.” Hän muisti heti, että kotona odotti korillinen mankeloitavia lakanoita. Siispä hän haki korin ja astui puotiin. Siinä samassa hän näki, ettei täällä mitään mankeloida. Tämä olikin puoti, joka myy kylttejä.

Oman aikamme henkinen ilmasto on tällaista kylttien myyntiä – mankeloiminen jää olemattomaksi. Varsinkin hämmentävien tilanteiden jälkeen tarvitsemme rohkeutta syventyä sisimpäämme.

”Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2, jae 19).

Omasta elämäntaipaleesta löytyvät sekä järkevät että vailla järkiperusteita olevat ratkaisut. Ja aika paljon niitä, joiden perusteluihin en mielessäni pääse edes käsiksi. Kylttejä värkkäämällä voi ottaa jonkin askeleen. Parempi on kuitenkin olla rauhassa ja hyväksyä oma olemisensa. Se on vähän niin kuin Jumalalta opittu asenne! Jokainen on arvokas juuri nyt!

Elämä on valintoja, matkantekoa sinne ja tänne. Jokin rasti voisi olla sellainen, jossa oikein pysähdyn, huokaan, hengitän rauhassa, ajattelen asioitani tietäen, että ole arvokas ihminen juuri nyt. Kuvan suunnistuskarttanäkymä on Tohmajärven Vatalasta, suunnittelemani A -reitti. Mutta nyt siis tuumimme elämänfilosofiamme rasteja.

 

 

Ladataan...
Matti Perälä

 

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 3 Elämä on kestävyyslaji eli kärsimättömyyden tunnustaminen helpottaa.

Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa oman suunnitelmani toteuttamiseen? Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Olenko enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Mitä uskallan ajatella elämästäni?

                            Valokuva on omani ja otettu Helsingin yliopiston kirjaston aulasta ylöspäin kohti kattoa.

Viimeksi kerroin suunnistamisesta ja yhdestä rastista. Kun Alli tuli takaa, hätäännyin hieman. Se on tullut nopeammin, vaikka on minua vanhempi. Markku tuli rastille vastapäisestä suunnasta, samaan aikaan. Markku on tavallisesti minua parempi mutta nyt olin siis tavoittanut hänet. Mitä sitten tapahtuikaan?’

Kotona olin kyllä valmentanut itseäni: Kun tulee kompassilla suunnistettava väli, ota rauhallisesti. Ota rauhallisesti ihan riippumatta siitä, näetkö muita vai et. Oma työ, oma eteneminen. Mittaa kuljettu matka omilla askelilla. Rastin löytyminen onnistuu kyllä. No joo. Siinä me kolme sitten säntäilimme pikku kuusten ja pajujen sekaan. Alli lähti hiukan vasemmalle, Markku oikealle. Minä seilasin siinä välissä – sinne tänne. Kotona suihkun jälkeen ihmettelin koko tapahtumaa. Mihin se psyykkaus unohtui?

Kärsimättömyys. Paremmuuden tavoittelu, huonommuuden pelko! Ovat nämä kenties tuttuja kokemuksia? Kärsimättömyyden tunnistan sukuperintönä. Asiat pitäisi saada tapahtumaan nopeasti. Jos tarvitsee viedä jokin tavara jonnekin, niin se viedään juosten.

Äskeisessä kuntorastitilanteessa on helppo nähdä mitä hätäily ja kiire saavat aikaan. Olisin ollut paljon nopeammin - ja ehkä jopa Allia ja Markku aikaisemmin - seuraavalla rastilla, jos olisin mennyt rauhassa, tarkasti, kävellen. Mutta nyt meidän kaikkien piti säntäillä pusikon armoilla. Ylhäältäpäin sitä olisi kenties ollut hauska katsoa. Tuonne ne ovat menossa ja täällä ne haahuilevat, kiireessä - ollakseen toisiaan parempia.

Ei varmaankaan tarvitse ihmetellä, että näen suunnistuksessa paljon yhteyksiä elämänfilosofiaani. Tai ehkä voisi sanoa vain luonteeseeni. Mutta siis elämänfilosofia. Tuohon sanaan ”elämänfilosofia” kätkeytyy äsken kertomani psyykkaamisen kokemus suunnistuksessa. Elämänfilosofia tarkoittaa sitä, että ajattelu eletään käytännössä todeksi.

Käytännössä todeksi eläminen kuulostaa siltä, että asiat menevät juuri niin kuin olin suunnitellut. Suunnistuskokemuksessa taas asiat menivät juuri toisin kuin olin suunnitellut. Hyvässä tapauksessa kai hyvä elämänfilosofia olisi siinä, että onnistun valinnoissani ja päämäärissäni.

Monet suunnistuksen ja varmaan muidenkin liikunnan lajien harrastajat sanovat, että suorituksen parhain hetki on suihku tai sauna. Siinä sitten hikeä pois pestessä samalla tuumaillaan, että miten kaikki oikein menikään. Elämänfilosofiaan kuuluu, että ymmärrän olevani olemassa ja arvokas vaikka tuo äskeinen suoritus menikin ihan poskelleen. Suihku on aina samalla tavalla uudistava. Ja tietenkin ja myös: onhan elämä toki joukkuelajikin.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." (Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2, jae 15)

Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa siihen, miten toteutan omaa suunnitelmaani. Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Toki toiset ihmiset ovat olennainen osa elämääni ja valintojani. Olenko sitten enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Ei, niin ei tarvitse ajatella. Virheitä sattuu, suunnitelmia ei aina pysty toteuttamaan mutta puhdistava suihku toimii. On kysymys vain siitä, että uskallan ajatella elämästäni muutakin kuin pikamatkan äkkinäisiä rutistuksia. Elämä on kestävyyslaji – myös. Kestävyyslajista ja elämään heitettynä olemisesta seuraavassa osassa.

 

 

 

Pages