Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018 Osa 2
Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018
Osa 2: Oman suunnitelman toteuttaminen vai vietävissä oleminen?
Sorkkarauta ja ulosvedetyt naulat ovat joulun kuva, ei ehkä jouluinen kuva mutta kuva siitä, että jotain pitäisi purkaa. Purkaminen ei kuitenkaan ole helppoa. missä on henkinen sorkkatautani? Missä ovat henkiset kiinnihakatut naulat? Ei ole helppo tietää, mistä aloittaisin. Tähänkin kysymykseen palaan harrastukseni, kuntoilusuunnistuksen kautta.
Mitä tuumailen silloin, kun rasti ei löydy? Olenko kuitenkin enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Mitä uskallan ajatella elämästäni? Onko tavoitteena itsekeskeinen kaiken purkaminen vaan olennaisen löytäminen?
Suunnistaessa ottaa päähän, jos rasti ei löydy. Eksyksissä oleminen on kuitenkin aika harmitonta sen rinnalla, että joissain elämänvaiheissa tuntuu siltä kuin katoaisin, joutuisin hukkaan. Tai olisin olematta. Viimeksi tällainen tunne yllätti keskellä Esplanadin puistoa, Eino Leinon patsaan tienoilla. Ajatus oli tämä. Sitten kun olen kuollut: Huomaako kukaan täällä tyhjän paikkani? Onko poissa olollani sen enempää merkitystä, täällä, keskellä Helsinkiä? Tuo kokemus oli aika merkillinen – oikeastaan rauhoittava, levollinen. Lakkasin arvioimasta puutteitani ja virheitäni. Heräsin omaan olemassaolooni.
Miten usein laatu pyrkiikään peittämän olemuksen – siis sen, mikä meissä on kaikkein tärkeintä
Elämänfilosofiani tulee erityisen havainnolliseksi kuntorasteilla. Voittopuolisesti kertailen metsässä vaeltelun jälkeen virheitäni. Tämäkin on aika havahduttavaa. Enkö muka juuri koskaan etene oikein? Suunnistuksessa? Elämässä? Hukkaanko omien virheiden tähyilyyn oman arvoni ihmisenä?
Ehkäpä. Ehkäpä hukkaan. Ja ehkäpä en ole ainoa.
Sadattelua hyödyllisempää olisi nostaa kissa pöydälle. Kuntosuunnistukseen kuitenkin tuntuu kuuluvan jossittelu. Jos vain olisin tuon karttamerkin huomannut, niin miten olisinkaan ollut tänään aika hyvä. Mutta kun en ollut. Ja olenhan nyt kuitenkin kuntoilija, en kilpailija. Pitääkö minun muka tarkkailla loppuaikoja, väliaikoja, sijoituksia?
Kyllä heitäkin on, jotka eivät tarkkaile omaa kulkemistaan aikojen ja sijoitusten valossa. Sitten on heitä (noin 90 prosenttia kuntoilijoista!), jotka sanovat, ettei sijoituksella ole mitään väliä. Kotona suihkun jälkeen he sitten kuitenkin tarkastelevat väliaikoja, omia virheitä, muistelevat matkalla nähtyjä muita kuntoilijoita ja heidän reittejään. Jossittelevat. Juuri tällainen omaan napaani tuijottava minä olen.
Kun julkisuutta ja päivän uutisia seurailee, niin taidan olla siis aika edustava otos nykyihmisten joukosta!
Jokunen sana kuntosuunnistuksesta. Kilpailijoiden tapaan kuntoilijan voi ottaa sormeensa leimauslaitteen. Tämä Emit on näppärä vehje. Kun palaat retkeltäsi lähtöpaikalle, saat heti käteesi lapun, jossa ovat väliaikasi jokaiselta rastilta ja tietenkin loppuaika.
Kuntosuunnistuksessa ei ole ikäsarjoja. Jokainen valitsee itse oman matkansa vaihtoehtojen joukosta. Pisin vaihtoehto on A, viidestä seitsemään kilometriä, välimuotona B ja lyhimpänä C. Ja näiden lisäksi ovat tarjolla vielä perheradat.
Minä valitsen lyhyimmän eli noin 1,5 – 3 kilometriä. Tältä radalta löytyy junioreja yhtä hyvin kuin liki yhdeksänkymmenvuotiaitakin. Ja iloisesti rupattelevia pikku ryhmiä yhtä hyvin kuin joku aktiivikin, joka vaihteen vuoksi kokeilee sprintin nopeutta. Metsään kyllä mahtuu! Kuntorasteillakin toki voi kulkea myös ilman Emit- leimausta. Silloin ei tarvitse rassata aivojaan tulosluettelolla.
Usein olen kuullut ensikertalaisen sanovan, että tuo C- rata on liian lyhyt. Mennään pidemmälle! Pari tuntia myöhemmin he saattavat olla toista mieltä. Kahteen kilometriin voi kuulua 10 rastia ja niistä jokainen voi teettää omat mutkansa. Kun kartalta mitattuun suoraan matkaan lisätään tossupoikkeamien lisäksi vielä korkeuserot, voi kaksi kilometriä olla lähempänä viittä.
Kerron esimerkin eräästä tämän kesän ajatusten kulusta suihkun jälkeen. Elämänfilosofiani kannalta tuo reissu taisi karulla tavalla paljastaa riippuvuuteni muista ihmisistä. Kaikki menisi hyvin, jos en näkisi ketään!
Kesällä 2018 olin asettanut tavoitteeksi suunnistaa yhden sellaisen kerran, jolloin voisin olla kohtalaisen tyytyväinen eli että välttyisin noloimmilta virheiltä. Ja tietysti se, että kerran olisi nopeampi kuin Markku ja Heikki. He ovat suurin piirtein ikätovereitani. Sellaista olisin parempi -kertaa ei vielä tänä kesänä ollut tullut. Heikki oli tavallisesti joko nopein tai toinen, Markku kolmas tai neljäs. Ja minä kymmenes. Kohtalaisen tyytyväinen olin kuitenkin, jos näin nimeni aikaluettelon puolivälissä eli kymmenes kahdestakymmenestä. Lyhyesti sanoen oman kuntoilijan tavoitteeni kannalta paine kohdistui kesän viimeiseen iltarastitapahtumaan. Nyt onnistun!
Miten siinä sitten kävi? Ainakin ensin takaa tuli Alli ja meni ohi. Miten se nyt jo oli tuossa? Lähtöpaikalla näin, kun se jäi ihan rauhassa juttelemaan jonkun toisen kanssa. Sitten tuli sivusta Heikki. Ja siinä minä sitten haksahdin – vaikka olin tehnyt hyvän suunnitelman.
Elämänfilosofian kannalta tässä joutuu miettimään hyvää suunnitelmaa ja sellaisen kariutumista. Miksi elämä ei mene aina sillä tavalla kuin sen olin suunnitellut? Tätä varten on tuumittava, mitä ovat oman elämäni rastipisteet, kun toisten laittamia punavalkoisia rastilippuja ei ole kuten suunnistuksessa. Mutta niistä ei-punavalkoisista elämän rasteista kohta seuraavaksi
Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa oman suunnitelmani toteuttamiseen? Puhumattakaan siitä, miten paljon toiset ihmiset vaikuttavat valintoihini arkipäivän elämässä! Kuulun niihin ihmisiin, joihin toiset tuntuvat vaikuttavan enemmän kuin oma sisimpäni. Tätähän voi toki harjoitella paitsi suunnistamalla myös ajattelemalla oman elämän karttamerkkien tulkitsemista ja suunnan ottamista. Olisiko parhaimpien muistojen äärelle pysähtyminen yksi avain omaan sydämeen?
Tavoitteenahan ei kuitenkaan ole itsekeskeinen kaiken purkaminen vaan olennaisen löytäminen