Järkyttävä ja ihmeen hyvä yksinäisyys

Kuulostaa dramaattiselta ja vaikeaselkoiselta kun ihminen parahtaa: ”Olen itseni kanssa yksin.” Siinä on kuitenkin juju. Yksinäisyys kertautuu ja kasvaa jos se on omien nahkojen rajoissa eikä vastapäätä ei ole mitään eikä ketään.

Yksinäisyydellä on monet kasvot

 

 

Parahdan kun säikyn ja pelkään. Tätä yksinäisyyttä, ikään kuin olemassaolon rajautumista vain itseeni, tätä yksinäisyyttä en halua. Vastapainona ikävälle kokemukselle on olemassa myös ihmeen hyvä yksinäisyys. Yksinäisyys tuntuu hyvältä silloin kun se tulee halusta olla yksin.

 

Haluan yksinäisyyttä, kun olen väsynyt ihmisiin. Siinä poissaolon tilassa huomaan, etten kuitenkaan ole ihan yksin. Ihmisten äänet ja asenteet seuraavat mukanani. Ne kulkevat sisälläni myös ulkoisesti autioon paikkaan. Kestää aikansa päästä hiljaisen tilaan.

 

Yksinäisyyteen turvautuminen voi johtua liiasta määrästä: olen kohdannut enemmän ihmisiä kuin oikeastaan jaksan sulattaa.

 

Yksinäisyyden kasvot ovat sekä pakon vääristämät että halun kirkastamat eikä yksinäisyys ole yksinasujan kuva eikä sen rajoissa. Laatu elämässä paranee kun on mahdollisuus olla sekä yksin että yhdessä toisten kanssa.

 

Hiljaisuudessani kasvatan tehokkaasti sekä vaikeuksia että rohkeutta

 

Hiljaisuuteen pakeneminen voi johtua siitä, että olen tänään kohdannut ilkeitä ihmisiä. Ja eilen. Ja toissapäivänä. Ja nyt tuli mitta täyteen.

 

Kenelläpä ei olisi kokemuksia hankalista lähimmäisistä. On niitä, jotka tuntuvat palkitsevan hyvän pahalla. Jos sellaisia käy muistelemaan yön tunteina, niin tuntemusten koon kasvaminen on taattu. Yksinäisyydessäni olen tehokas suurentamaan sitä mikä jo päivänvalossa tuntuisi rassaavan riittävästi.

 

Parhaimmillaan nämä yksinäisyyden tuntemukset ohjaavat ottamaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Rohkeimmillani ollessa otan yhteyttä heihin, joiden irvistelyjä olen yön tunteina miettinyt.

 

Ystävä hyvä

 

Jos jään yksin, olen helposti kiusattavissa. Siksi on oltava aktiivinen ja löydettävä ystävä.

 

Ystäviä ja hiljaisuutta tarvitsen saadakseni tukea olemiselleni. Tuki on sitä, että saan ajatukseni suhteellisiin kuoseihin ja vältyn joutumasta hukkateille. Tarkoitan hukkateiden välttämisellä sekä seestymistä ihmishulinan houkutuksista että hinkua kiiltävän perään eli valta-asemiin ja olemiseen enemmän ”joku” kuin kuka tahansa.

 

Lopuksi alkuun

 

Lueskelin ja mietiskelin alueellista terveysraporttia, ikääntyvien yksinäisyyttä ja tiedotetta yksinelävien suuresta määrästä. Kävin HS:n yksinäisyyskoneella. Kuitenkin otin tämän kirjoituksen ensimmäisen lainauksen Jobin kertomuksesta, tappion kokijalta, mielekkyyden menettäjältä. Jobin kertomus on vanha Raamatun ihmisen kertomus mutta ääni on tuttu. Jobin kokemus on hyvinkin nykyaikainen ihmisen kokemus. Ahdistun, jos näen maailmassa vain itseni vaikka itseen rajautuminen tuntuukin olevan nykyihmisen perustoive.

 

Hämmästyin tämän aiheen parissa myös Psalmien kielenkäyttöä. Siellä yksinäisyyden kimmokkeena ovat toiset ihmiset, jotka ”kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan ja irvistelivät minulle päin kasvoja.” Toivoisi, että tuollainen käytös olisi jäänyt sinne noin kolmen vuosituhannen taakse.

 

Kiehtova yksinolo

 

Kupla on puhkaistava. On alettava löytää uusia sanoja ja uutta puhuttavaa. Ja korva, joka kuulee. Silloin yksinolo alkaa kantaa satoa.

 

Lähdin tämän kirjoituksen työstämisen aikaan puhumaan vanhuksille yksinäisyydestä. Sain siellä myönteisyyden kannustimen. Kokeneet aikuiset sanoivat, ettei pidä maalata vain yksinolon synkkiä sävyjä. Synkeyden sijaan yksinäisyydessä löytyy myös valoa. Yksinolossa ajatukset kirkastuvat niin kuin mieli metsäpolulla, kun aurinko alkaa pilkahdella puiden välistä..