Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018 Osa 3
Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018
Osa 3 Elämä on kestävyyslaji eli kärsimättömyyden tunnustaminen helpottaa.
Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa oman suunnitelmani toteuttamiseen? Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Olenko enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Mitä uskallan ajatella elämästäni?
Valokuva on omani ja otettu Helsingin yliopiston kirjaston aulasta ylöspäin kohti kattoa.
Viimeksi kerroin suunnistamisesta ja yhdestä rastista. Kun Alli tuli takaa, hätäännyin hieman. Se on tullut nopeammin, vaikka on minua vanhempi. Markku tuli rastille vastapäisestä suunnasta, samaan aikaan. Markku on tavallisesti minua parempi mutta nyt olin siis tavoittanut hänet. Mitä sitten tapahtuikaan?’
Kotona olin kyllä valmentanut itseäni: Kun tulee kompassilla suunnistettava väli, ota rauhallisesti. Ota rauhallisesti ihan riippumatta siitä, näetkö muita vai et. Oma työ, oma eteneminen. Mittaa kuljettu matka omilla askelilla. Rastin löytyminen onnistuu kyllä. No joo. Siinä me kolme sitten säntäilimme pikku kuusten ja pajujen sekaan. Alli lähti hiukan vasemmalle, Markku oikealle. Minä seilasin siinä välissä – sinne tänne. Kotona suihkun jälkeen ihmettelin koko tapahtumaa. Mihin se psyykkaus unohtui?
Kärsimättömyys. Paremmuuden tavoittelu, huonommuuden pelko! Ovat nämä kenties tuttuja kokemuksia? Kärsimättömyyden tunnistan sukuperintönä. Asiat pitäisi saada tapahtumaan nopeasti. Jos tarvitsee viedä jokin tavara jonnekin, niin se viedään juosten.
Äskeisessä kuntorastitilanteessa on helppo nähdä mitä hätäily ja kiire saavat aikaan. Olisin ollut paljon nopeammin – ja ehkä jopa Allia ja Markku aikaisemmin – seuraavalla rastilla, jos olisin mennyt rauhassa, tarkasti, kävellen. Mutta nyt meidän kaikkien piti säntäillä pusikon armoilla. Ylhäältäpäin sitä olisi kenties ollut hauska katsoa. Tuonne ne ovat menossa ja täällä ne haahuilevat, kiireessä – ollakseen toisiaan parempia.
Ei varmaankaan tarvitse ihmetellä, että näen suunnistuksessa paljon yhteyksiä elämänfilosofiaani. Tai ehkä voisi sanoa vain luonteeseeni. Mutta siis elämänfilosofia. Tuohon sanaan ”elämänfilosofia” kätkeytyy äsken kertomani psyykkaamisen kokemus suunnistuksessa. Elämänfilosofia tarkoittaa sitä, että ajattelu eletään käytännössä todeksi.
Käytännössä todeksi eläminen kuulostaa siltä, että asiat menevät juuri niin kuin olin suunnitellut. Suunnistuskokemuksessa taas asiat menivät juuri toisin kuin olin suunnitellut. Hyvässä tapauksessa kai hyvä elämänfilosofia olisi siinä, että onnistun valinnoissani ja päämäärissäni.
Monet suunnistuksen ja varmaan muidenkin liikunnan lajien harrastajat sanovat, että suorituksen parhain hetki on suihku tai sauna. Siinä sitten hikeä pois pestessä samalla tuumaillaan, että miten kaikki oikein menikään. Elämänfilosofiaan kuuluu, että ymmärrän olevani olemassa ja arvokas vaikka tuo äskeinen suoritus menikin ihan poskelleen. Suihku on aina samalla tavalla uudistava. Ja tietenkin ja myös: onhan elämä toki joukkuelajikin.
Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” (Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2, jae 15)
Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa siihen, miten toteutan omaa suunnitelmaani. Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Toki toiset ihmiset ovat olennainen osa elämääni ja valintojani. Olenko sitten enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Ei, niin ei tarvitse ajatella. Virheitä sattuu, suunnitelmia ei aina pysty toteuttamaan mutta puhdistava suihku toimii. On kysymys vain siitä, että uskallan ajatella elämästäni muutakin kuin pikamatkan äkkinäisiä rutistuksia. Elämä on kestävyyslaji – myös. Kestävyyslajista ja elämään heitettynä olemisesta seuraavassa osassa.