Esimerkiksi kiirastorstaita voi tuumailla paitsi Jeesuksen viimeisenä ateriana myös meidän omien lähtemistemme, ystäviemme, monenlaisen yhteydenpitomme ja eroamistemme kuvana. Vastaavasti myös pitkäperjantaista ja pääsiäispäivistä löytyy yllättäviä ja tuttuja aikuisen ihmisen kysymyksiä. Mitähän minulle kuuluu, kun hiljennän hiukan tahtiani?

Jouluun verrattuna pääsiäisen teemat ovat isoja aikuisen elämänkysymyksiä, ehkäpä siis elämänfilosofiaammekin. Suurista vuotuisista juhlista joulu on pitkäkestoinen hässäkkä, josta selviytyminen on kuitenkin sisällöltään enemmänkin ”lasten leikkiä” – kaikkine kiireineenkin.

Pääsiäinen on aivan toista maata. Kolmivuotias osaa jo kysyä: ”iskä, mitä on kuolema?” Iskä joutuu ehkä mutisemaan jotain sinne päin. Juuri helpompia eivät ole isoisänkään vastaukset. Ehkä tärkeintä on kuitenkin, että uskalletaan kysyä ja uskalletaan jutella.

Skaala pääsiäisenviettoon on laaja. Joillekin se on aika ylimääräisiä vapaapäiviä. Joillekin syvällistä mietiskelyä, elämän asioiden yksinkertaistamista, vauhdin hiljentämistä. Joskus olen ajatellut pääsiäistä edeltävän hiljaisen viikon päiviä erilaisina väreinä. Tässä tuumin torstaita.

Varhaisimmat kiirastorstain muistoni ovat kohtalaisen tummasävyisiä. Lapsuuden perheeni ei juuri käynyt kirkossa mutta jos kävimme, niin joulun lisäksi käynti osui juuri kiirastorstai- illan ehtoolliskirkkoon. Väkeä olikin tuolloin liikkeellä pienen maalaispitäjän kirkonmäellä. Tunnelma oli tumma ja harras. Ymmärsin, että Jeesuksen viimeinen ilta läheistensä kanssa ja viimeinen ateria – ehtoollisen asettaminen – herättivät paljon elämän muistoja. Se oli aikuisten hetki yhdessä, paljolti kuitenkaan mitään puhumatta.

Kuuntelemalla apostolien kertomusta tuleekin samalla miettineeksi omia lähtemisiä ja tulemisia, viimeisiksi jääneiden kohtaamisten sanoja ja sanomatta jäämisiä. Aika tummia sävyjä siis. Missä niitä voisi muualla miettiä?  No varmaan sellaisia paikkoja on muitakin.

Lapsuuskotini Jeesus -taulu. Aika tumma!

Vanhastaan kiirastorstai on kuitenkin tarjonnut yhteisen tilan, raamin, tunnelman. Tässä voin tuumailla. Ja vielä lopuksi saada vakuutuksen menneistä painolasteista, henkisistä kuormista eli mennä vastaanottamaan kiirastorstain ehtoollisen: sinun syntisi on anteeksi annettu. Miten tuon sisällön sitten ymmärrämmekään. Jotain menneet puhdistavaa siinä kuitenkin on. Ja kiirastorstai on kuitenkin myönteisempi kuin seuraava aamu: pitkäperjantai.

Moniin luterilaisiinkin kirkkoihin on tullut tapa, että kiirastorstai-illan messun päätteeksi, ihmisten vielä ollessa penkeissään, alttari verhotaan mustilla vaatteilla ja kynttilät sammutetaan. Seuraavan aamun, pitkäperjantai aamun jumalanpalvelus onkin sitten aika karu. Kynttilät eivät pala, urkuja ei soiteta. Alttari on musta.

Kuolema. Järisyttävä aihe. Muistan hyvin aikoja, jolloin tuntui todella vaikealta ajatella kuolemaa – tai edes lukea kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Myös pitkäperjantain jumalanpalvelus oli lähes ylivoimainen kokemus.

Suomessa ei ole kovin paljon ristejä tai ikoneja maastossa. Tässä kuitenkin Kolin risti

Lyhyessä ajattelun pääsiäinen -puheenvuorossa ei voi mennä kovin syvälle. Yhden aika yleisesti tuumaillun asian kuitenkin otan vielä esille. Hautajaisten muistolauseissa viitataan usein sieluun ja sielun kuolemattomaan olemukseen. Uskontunnustuksessamme puolestaan sanomme, että uskomme ruumiin ylösnousemuksen. Mistä siis on kysymys?

Vastakohtia ne eivät ole. Itse olen ajatellut, että ruumis -sanalla varhaiset kristityt asettuivat sellaista filosofiaa vastaan, joka näki ihmisen olemuksessa ikuisen hengen ja maallisen ruumiin. Kun kristityt sitten ajattelivat, että jos on olemassa ihmisen pelastus niin sen täytyy koskea koko ihmistä. Siihen ruumis -sana sopii hyvin. Tahdottiin siis torjua ajatus, että ihmisessä sellaisenaan olisi iankaikkinen sielu ja oikeastaan siis ei tarvittaisikaan mitään Jumalaa, kuolleista herättäjää, pelastajaa. No tällä sielua ja henkeä korostavalla ajattelutavalla on ollut paljon kannattajia ja on yhä vieläkin tai ehkä jopa erityisesti juuri nyt. Aatteiden historiassa kulkevat monenlaiset aallot. Vanha ei ole aina vanhaa eikä uusi ole aina uutta.

Itse kallistun kokonaisuuden kannalle – vaikka emme tietenkään voi sanoa, että mitä tämä nyt sitten käytännössä olisi.

Kristinusko on aika fyysinen, ruumiillinen uskonto. Se, mikä meille länsimaalaisille on hyvin tyypillistä, ovat rajaukset: henkinen -materiaalinen, hengellinen -maallinen. Ne eivät oikeastaan kuulu uskoon vaan kulttuuriimme ja ajattelutapaamme. Ajattelun pääsiäinen ei ole ihmisen lokero vaan kokonainen ihminen. Enimmäkseen täysin inhimillisiä, ihmisen ajatuksia.

Tuolla aikaisemmin sanoin, että mietiskelin pääsiäistä edeltävän viikon päiviin erilaisia värejä. Tässä kirjoitin kiirastorstaista. Sen ”virallinen” väri kirkossa on violetti. Violetti on vertauskuva odottamiselle ja katumiselle, kahdelle aika erilaiselle asialle.

Odottamiseen ja katumiseen voi liittyä voimakkaita mielikuvia. Ehkäpä kuitenkin tänään riittää, että katsellaan violetin väriä ja palavaa kynttilää ja vietetään ajattelun pääsiäistä. Mitähän minulle kuuluu, kun hiljennän hiukan tahtiani? Yksi ajattelun pääsiäisen viesti on  selkeä: Eteenpäin!