Kirkosta on vaikea saada kiinni. Siis että mitä se oikeasti ja minulle olisi. Tänään tätä mietin kun sain askaroida sähkötyökoneilla ja kantapään kautta oppien. Kantapään kautta uskoakin opin, yritysten ja erehdysten eli oman elämänkaaren arvostamisen kautta ja käsitteellisiä työvälineitä ihmetellen.

Arvon mekin ansaitsemme

Vaikeus saada kiinni kirkon kahvasta johtuu heikosta uskonnollisesta itsetunnosta ja yksinkertaistetuista, julkisuuden välittämistä mielikuvista. En tunnista omaa uskoani sen paremmin kristillisdemokraateista, perussuomalaisista kuin vihreistäkään. Poliittiset vaikuttajat luovat yllättävän paljon mielikuvaa myös uskon sisällöstä ja roolista ihmisen elämässä. Julkisuuden henkilöiltä en kuitenkaan sydäntäni löydä.

Uskosta näkyvät julki vain ylilyönnit ja suuri hiljainen katve. Ollakseni kristitty, minun pitää vapautua muiden antamista mielikuvista. Suomalaisen kristityn on aika löytää identiteetti. Lähden tästä nyt Kouvolaan – tuohon Tsiisuksen ja muiden tuttujen kaupunkiin.

Kristitty on toista maata

Moni katselee räsästen, pursiaisten ym. lausumia kirkon kannanottoina, vaikka kirkko jupiseekin, ettei noi edusta meitä. Kyllä he kuitenkin edustavat. Meidän kirkkomme voi joko astua tälle nykypäivän hellimälle mielipiteiden areenalle tai yrittää sanoa pontevammin, että usko on ihan jotain muuta. 

Kun kirjoitin kirjan Muistoja Jumalasta, ajattelin että onhan se jotenkin aika suurin kirjaimin sanottu. Miten Järventauksen kylän pikku Matti voisi sanoa jotain Jumalasta? Nyt ajattelen toisin: Mitä pienempi ihminen sitä suurempi ja todempi Jumala. Ehkäpä tässä kulttuurin valtavirran pyörteessä pitää meloa pontevasti omaan tahtiin. Kristitty on kuitenkin aina toista maata.

Parhaiten tämän toisen maan kristityn kohtaavat ne, jotka tapaavat ihmisiä henkilökohtaisesti. Kirkollamme on paljon tällaista työtä, joka jää loistelamppujen varjoihin. Tarkoitan kohtaamisia, joissa uskon kehyksen luo ihmisen oman elämän tarina. Siinä katoavat niin Juupas kuin Eipäskin ja usko elää muulla kuin opin näpäytysten teoriatasolla.

Tsiisus! Mitkä bileet?

Korjausliikkeet ovat tuttuja muualtakin kuin Suomen hallituksen toiminnasta. Kirkon korjausliikkeitä ovat yksipuolistuvien kuvien korjaaminen vastakuvilla. Tiukkojen yksilöäänenpainojen vastapäätä asetetaan mainonnan ja teatterin ammattilaisten putousmielikuvat. Tehtävä on aika mahdoton.

Markkinatutkimus voi yrittää selvittää kenen Tsiisuksen bileet nämä kirkkopäivätkin nyt sitten oikein ovat. Kirkon jäsen tuskin voi juuri muuta kuin tukea kirkkonsa yrityksiä ja osallistua tilaisuuksiin. Ja tarjontaahan on ja tuttuja julkisuuden nimiä ja kulttuurin taitoja. Ja hiljaisuuden talokin.

Kottii voip aina tulla

En minä, et Sinä ole hyvin hyvä tai hyvin huono. Olemme Jumalan silmäterä mitä meille sitten ikinä kuuluukin. Mieleeni palautui äskettäin se, mitä äiti opetti kodista ja mitä Raamattu opettaa Taivaan kodista. Äiti sanoi nuorelle miehelle: ”Ol asias nyt sit mite vaa, ni muista; kottii voit aina tulla.” Tässä taivasuskossa olen edelleen.

Elämässä tarvitaan sinnikkyyttä ja sisua. Sinnikkyydestä ja sisusta tämä sitkeän pyytämisen usko kertoo. Sinnikkyys ja sisu ovat tie eteenpäin kuten niiden ydinkin: rukous. Rukous on kirkon ihmisten aarre.

Vysotskin huuto

Sain kerran Kymijoen rannassa lahjaksi lp- levyn. Levyllä oli Vladimir Vysotskin livekonsertti kaikkine yskimisineen ja välipuheineen; mies ja kitara. Joukossa oli myös monen tuntema Ystävän laulu, Pesnja o drugne.

Vysotski ei oikeastaan laula tuota laulua. Hän huutaa: On löydettävä ystävä! Samoin on useimmiten laita omassa rukouksessamme. Joskus voi vain ikään kuin laulaa lallattaa. Joskus on vain huokaus, pyyntö, tuskallinen huuto – huuto vaikka keskellä metsää.

Hellittämättömyys, sinnikkyys ja sisu ovat rukousta, elämänkaaremme uskoa. Vapahtajamme antaa uskovilleen selkeät ohjeet: Etsikää, Pyytäkää, Kolkuttakaa! Rukous vie aina kohti uutta!

Toivon, että osaisimme välittää elämäntaipaleestamme niin rohkeasti että tämä rohkeus tarttuisi kanssakulkijoihimmekin. Suvannoilla ja koskilla on oma sanomansa.