Uusi, maximaalisempi elämä eli kuka minä olen?
Innokkaimmat voivat tietysti tutustua minuun vanhojen blogien (matkat & käsityöt) kautta. Ne tosin koostuvat lähinnä pidennetyistä facebook-päivityksistä ja niissä on koiria, porkkanoita, käsitöitä, Sarajevon katuja, öitä lumisilla Alpeilla, virkattuja norsuja ja hirsiseiniä. Mikäli tätä ei kuitenkaan halua tehdä (edellinen tiivistelmä voi riittää hyvin), alla tulee muutamia faktoja kirjoittajasta.
Syynä uuteen blogiin on luonnollisesti elämätilanteen totaalinen muuttuminen. Ja kyllä, minä kuulun siihen mammakategoriaan, joka reissaa, elää ja väittää viimeiseen saakka, ettei elämä muuttu vauvan myötä – kunnes se lapsi syntyy ja sitten sitä nöyränä tunnustaa, että muuttuihan se pirusti. Ei kylläkään huonoon suuntaan, mutta ihan erilaiseksi. Tavallaan ne vanhat prioriteetit jäivät ihan taka-alalle ja minä-itsen tilalle tuli meidän-perhe kertaheitolla. Sitä kuvaa parhaiten se tunne, kun siivoaa taloa päivän putipuhtaaksi, eikä mikään tunnu hyvältä ennen kuin lapsi tulee ja viskaa kaikki lelut pitkin lattioita. Onni on siisti koti täynnä lasten elämää. Räkää poskella ja kakkaa yöpaidassa.
Kuka minä siis olen?
Äiti, vaimo, arkeologi ja täysivaltaisesta elämästä nauttiva aikuinen tyttölapsi. Blogin nimi tulee kömpelöstä sanaleikistä Max (meidän taapero) + I ma (minä mamma). Samalla se on myös on latinan kielen sanan ”maximus” (suurin, tärkein) vokatiivimuoto eli käytännössä puhuttelumuoto suurimmalle/tärkeimmälle (Hei tärkein, rakastan sua!). Sanaleikin toinen osuus ilmenee ehkä siinä, ettei tämä mamma ole ihan pienin otus. Mitään ruokavaliovinkkejä täältä tuskin silti irtoaa, vaikka läskiksi asiat voivatkin välillä mennä.
Seikkailut metsissä ja maailmalla, nukkumiset auton perätilassa hiljaisilla pikkuteillä ja valtaväylien levikkeillä sumuisessa Sarajevossa tai saksalaisessa rekkaparkissa vaihtuivat lapsen tulon myötä pyykkivuoriin, imurilla ratsastavaan ipanaan ja kuraisiin koiriin. Kroonisen aikapulan lääkkeeksi tämä äiti päätti vielä vaihtaa alaa näin aikuisiällä erityiskasvatuksen pariin. Jostain syystä tuloksena ei kuitenkaan ole täydellinen kaaos, vaan aika normaali ja ihana arki.
Minä rakastan (tietysti perhettäni – sekä omaa, nykyistä laumaani että alkukotiperhettä,) elukoita, metsää, pohjoista luontoa, seikkailuja, lapsellisia käsitöitä, hankalia kirjoja sekä vahvoja ideologioita, jotka liittyvät vahvasti tasa-arvoiseen maailmaan, luonnon monimuotoisuuteen ja kaikenlaisen erilaisuuden normaaliin ymmärtämiseen. Siltikin olen valmis välillä elämään sen kanssa, että rationaalisetkin ihmiset ovat egojensa vankeja, pelkäävät erilaisuutta ja keskittyvät itseensä. Niin minäkin teen, vaikka yritänkin siitä rimpuilla ulos.
Minä asun…
Maalla. Melkein Turussa, mutten silti siellä päinkään, sillä ilman ajokorttia matka (40+ km) täältä Turkuun on aika pitkä. Kotiluolana on 1812 rakennettu hirsitalo, jossa joka toinen kulma on rempallaan ja joka toinen pieni pala osa sitä unelmien taloa, mikä tästä vielä joku päivä kuoriutuu. Talossa asuu lisäkseni ihana mies, ipana (10 kk) ja usein myös lainalapsi (9-vee). Ihmisten lisäksi myös kaksi koiraa, parvi viiriäisiä, parvi kaloja sekä parvi mehiläisiä.
Taloa puuhataan vähitellen enemmän ja enemmän kodiksi. Osin omilla ehdoilla, osin lasten ehdoilla ja osin omien lapsuuden unelmien ehdoilla. Sisustuksen punaisena lankana on yllättää itsekin itsensä ratkaisuilla, jotka ovat aika kaukana klassisista sisustusunelmista. Silti klassisuuteen pyritään kestävyyden, ajattomuuden ja kierrätyksen keinoin.
Pihalla viljellään sitä, mitä sinne jaksaa heitellä kasvamaan ja iso osa ruuasta tulee suoraan metsästä tai vedestä. Kalastus ja metsästys ovat tämän talouden arkea – joskin ekologisuus kärsii ajoittain reissukaipuusta, jonka siivin lähijorpakoiden hauet korvataan välillä Jäämeren turskalla. Diisseliähän siinä samalla palaa, joten ekologisuuden määrä on toisinaan suoraan verrainnollinen nautinnonhalun määrään. Ja meidän nautinto kumpuaa liian usein siitä, että tie vie. Tosin jaloillakin pääsee, mistä johtuen lähialueen metsät onneksi ovat suuremmassa osassa hyvää elämää.
Mitä en ymmärrä…
En ymmärrä tai tajua suvaitsemattomuutta. Ymmärrän kyllä osittain, mistä se johtuu. En kuitenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tee asialle mitään opettelemalla suvaitsevaisemmiksi ja opettelemalla erilaisuuden ymmärtämistä, koska jokaista meistä lopulta puskee erilaisuuden ja poikkeavuuden pelko johonkin suuntaan – ja on ihan oma valinta miten noihin pelkoihin reagoi tai jääkö niihin vellomaan. Vai haluaako ehkä etsiä oikeita kysymyksiä, joiden myötä pelot hellittää ja maailmasta tulee taas vähän turvallisempi paikka olla.
En myöskään ymmärrä puoliakaan mammablogeista. Lähinnä kielellisesti. Tiedän mikä on Manduca ja miten imut taitellaan kestovaippaan, mutta melkein kaikki muu on minulle täyttä hepreaa. Yritin opetella tuota mammasanastoa raskausaikani alusta alkaen, mutten ikinä päässyt siitä tarpeeksi jyvälle, joten luovutin suosiolla jossain vaiheessa. Meillä on mustat rattaat, joilla on hyvä ja tukeva ajella (renkaat kääntyvät siihen suuntaan, mihin rattaita kääntää) ja lapsella on vaatteet, joista ei mene heti vesi sisälle. Yleensä näemmä Reimat ja merinovillaa, koska käytäntö on opettanut näitä käyttämään. Lapsi leikkii kehittävillä leluilla, kuten vessapaperirullilla, muffinssivuoilla, kerällä trikookudetta ja kattiloiden kansilla. Joskus myös niillä leluilla, joita sille varta vasten on hommattu.
Miksi uusi blogi?
Uusi blogi uuden vauvan myötä. Uusi blogi uuden alan myötä. Toisaalta uusi blogi myös vahvasti sen myötä, että ennen kirjotin blogia pitkälti itselleni ja lähisuvulleni (joskin onnekseni joku muukin sitä luki), mutta pian sammaloituvan ja erakoituvan kotiäidin sielu kaipaa nykyään kommunikointia myös muiden lapsellisten kanssa, joten siirtymisen perhekeskeiseen blogiin tuntuu nyt hyvältä ajatukselta (sana ”vauva” karkoitti heti sen sata lukijaa päivässä pois vanhasta käsityöblogistani ja nykytilanne siellä on melko surullinen).
Mutta näillä mennään! Kohti avoimempaa ja lapsikeskeisempää blogia – uskoisin. Mutta silti ilman suorituspaineita, koska omaa päätänsähän tällä kirjoittamisella lopulta kasassa pitää.
Ja PS. Jos joskus täältä korvesta linja-autoon löydän, niin turkulaiset/lähialueen mamma- + lapsituttavuudet ois pop! Olisi hyvä syy istua sen 40 min suuntaansa bussissa, jos perillä odottaisi vaikka kirppiskierros tai leikkihetki muiden perheellisten kanssa. Jostain syystä voisivat katsoa pahalla, jos menisin (entisessä elämässä niin perinteiselle) päiväkaljalle tuon ipanan kanssa nykyään aikaa tappaakseni.