Äitimyytti & kiintymyssuhdeteoria
Seuraavassa tekstissä ei ole tarkoitus sanoa, ettei kiintymyssuhdeteoria pidä paikkaansa. Tekstin tarkoitus on lähinnä kuvata sitä, miten tieteellistäkin tutkimusta voidaan käyttää hyväksi nettimaailman surullisen yleistävän äitimyytin pönkittämisessä.
Tästä tapahtumasta on jo hetki aikaa, mutta kirjoitus jäi vanhan blogini luonnoksiin odottelemaan. Ehkä hyvä niin, sillä tänään poistin muutaman kirosanan välistä. Oma mieli on onneksi rauhoittunut jo aiheen suhteen ja tilalle on tullut epäuskoinen hihitys, mutta kauhulla silti ajattelen niitä nettiä selaavia äitejä, joille ammattilaisäitien (”Ehei, et sinä noin voi sanoa, kun sinulla on kokemusta vain yhdestä lapsesta. Minulla on jo kolme!”) mielipiteet ovat isommassa roolissa elämässä.
Kaikki alkoi, kun minä, vuodesta 1996 irkannut nössö menin kanavalle, missä oli liian monta äitiä yhdessä sumassa. Jotenkin kuvittelisi, että tähän ikään mennessä on oppinut suodattamaan jotain, mutta ehkä jossain hormoonihuuruissani lähdin tähän keskusteluun mukaan.
Kysyin siis varomattomasti tyypillisellä mammakanavalla, pitäisikö silloin 7-kuukauden ikäiselle lapselleni antaa yöllä maitoa vai pitäisikö luottaa ns. vanhan kansan oppeihin unikoulusta, jossa yli puolivuotiaan tulisi nukkua noin 7 tuntia yössä ilman ruokaa (oma mielipiteenihän on lopulta se, että jos on nälkä, niin syödään, mutta ensin testaillaan, että onko kyseessä sittenkin jano tai muu tarve). Samalla keskustelu johti siihen, minkä ikäisen lapsen voi laittaa hoitoon muutamaksi tunniksi tai vaikkapa yön yli.
Tuloksena oli keskustelu siitä, että suurimman osan (suulaimman osan?) keskustelijoista mielestä kiintymyssuhdeteorian mukaan pienen lapsen laittaminen yöhoitoon ei ole mahdollista. Hyvin useat äidit olivat siis tietoisia tutkimuksista, joiden mukaan alle vuoden ikäinen lapsi hävittää kiintymyssuhteensa toiseen ihmiseen ikäkuukausiaan vastaavassa tuntimäärässä: 5 kk ikäinen lapsi unohtaa kiintymyssuhteensä 5 tunnin aikana, 6 kk ikäinen 6 tunnin aikana jne., jos lähivanhempi ei ole paikalla muistuttamassa olemassaolostaan.
En ikävä kyllä muistanut kysyä, että unohtavatko 12 tuntia nukkavat lapset kiintymyssuhteensa äitiin joka yö, jos heitä ei herätä ylös kurkkimaan sitä tuttua naamaa ennen sopivien ikäkuukausien täyttymistä.
Olen 32-vuotias, ensimmäisen lapseni äiti. Olen jo pitkään kuvitellut sinnitteleväni äitimyyttiä vastaan: Tiedättehän, se lapsensa puolesta kuoleva ja kaikkensa antava emo. Ja se ei tarkoita, etten kuolisi lapseni puolesta tai antaisi kaikkeani tuon pienen tyypin vuoksi. Mutta minä en ole koskaan kokenut, enkä toivottavasti tule kokemaankaan, ettei lapsi oppisi elämään normaalia elämää osana meidän perheen normaalia, aikuiskeskeistä arkea. Jotenkin myös uskallan ajatella, että jos minua ei olisi, mutta lapsella olisi hyvä ja välittävä toinen lähivanhempi, tulisi hänestä ihan yhtälailla ehjä ja terve ihminen.
Koen myös olevani aika itsevarma ja monen suon kautta rypenyt tapaus. Silti se kolahti tuossa nettikeskusteluissa, kun mietin lapsemme yörytmiä ja sitä, mitä elämä olisi jos näillä heräämisillä olisi toinen pieni lapsi olemassa. Sanatarkka lainaus useamman lapsen äidin vastineesta tuon keskustelun aikana minulle oli: ”toinen lapsi on ihan hiton hyvä idea jos 7kk jälkeen on niin kypsä oleen äiti et kaipaa lomaa, vaan sanoo et se kaks lasta niinku lisää sitä vapaa-aikaa ihan hitosti :D”
Hei oikeasti. Minä kysyin oikeastaan vain, että annanko lapselleni maitoa yöllä vai en. Ja mietin millaisia yöt olisivat kahden kanssa.
Mutta mikä minuun oikeasti sattui:
Kyllä me kaikki aikuiset äidit tunnetaan esimeriksi synnytyksen jälkeinen masennus. Se kai minua tässä korpeaakin. Kyllä minä jaksan erilaisia kommentteja, mutta entä se äiti, joka on oikeasti palasina ja haluaa päivän-parin omaa aikaa nollatakseen sen kaiken valvomisen? Perinteiseen äitimyyttiin kuuluu myös ajatus, että kiintymys lapseen olisi meissä sisäsyntyistä. Sekään ei ole totta. Entä se äiti, joka ei heti tunnekaan isoa kiintymystä lastaan kohtaan vaan kaipaa oikeasti aikaa erossa? Lähes kaikille näistäkin äideistä kasvaa ajan myötä ihan normaali, täysipainoinen rakkaus lapseensa. Ja minun vakaan uskoni mukaan myös terve kiintymyssuhde, jos äidin levon aikaan joku muu huolehtii lapsen tarpeista.
Kyllähän tämä keskustelu oli jo lähtökohtaisesti aivan absurdi. Ei kai kukaan meistä oikeasti ajattele, että lapsi unohtaa kiintymyssuhteen vanhempaansa päivähoidossa ollessaan? Unohtavatko monissa Euroopan maissa asuvat lapset vanhempansa joka päivä, kun menevät päivänhoitoon vaikkapa 3 kuukauden iässä? Kolme tuntia ja *PUFF!* naama on tuttu, mutta kiintymyssuhde on pilalla?
Toisaalta, jos olisin ollut vähänkään viitseliäämpi vastaväittäjä, olisin googlettanut myös oikeita tutkimuksia aiheesta. Päätin kuitenkin, että maalaisjärki saa tässä asiassa päättää kantani.
Se mikä tässä minua nyt kuitenkin oikeasti jäytää on se, että tällaisia äitimyyttejä elää ja varmasti valideja, tieteellisiä tutkimuksia tulkitaan omien tarpeiden mukaisesti ja käytetään julkisesti väärin oman egon pönkittämiseksi (”Minä en ole ollut yhdestäkään lapsestani erossa ennen kuin ne ovat olleet 3 vuotta! — Miten voit ajatella toisen lapsen tekemistä, jos et jaksa olla ensimmäisenkään kanssa?”). Ja tämä keskustelu velloo ihan yleisellä tasolla melkein kaikilla suurimmilla mammafoorumeilla.
Armahtakaa toisianne vähän enemmän. Sanokaa, että vähemmälläkin jaksamisella lapsesta tulee ihan normaali ihminen ja jos oma järki sanoo lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteen olevan kunnossa, niin se hyvin suurella todennäköisyydellä sitä myös on.
Mielenkiintoinen artikkeli kiintymyssuhdeteoriaan muuten löytyy esim.:
Kiintymyssuhdeteoria – tutkimuslöydöksistä käytännön sovelluksiin
