Kun kaikki hajoaa käsiin

Mitä voi sanoa, kun on 26-vuotias ja eroamassa? Mielessä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Suurin ajatus tai tunne on ehkä helpotus. Tämä suhde ei alkanut hyvin ja eikä jatkunutkaan hyvin. Silti päätettiin, että naimisiin mennään ja se tapahtui yli neljä vuotta sitten. Yhteensä suhdetta on takana yli kuusi vuotta. En ollut edes päässyt yli edellisestä suhteesta, kun rupesin seurustelemaan tulevan entisen aviomieheni kanssa. Se oli iso virhe, mutta luulin voivani niin hyvin. Todellisuus kyllä valkeni myöhemmin. Olin niin älyttömän typerä ja lapsellinen, kun pysyin tässä epätasapainoisessa suhteessa näinkin kauan. Tuhlasin elämästäni lähes kymmenen vuotta ja minkä takia? En niin yhtään minkään. Menetin lopullisetkin mielenterveyteni rippeet ja sain kokea sellaista väkivaltaa, jota ei toivoisi kenellekään. Minulla ei ole ollenkaan itseluottamusta, en uskalla liikkua ihmisten ilmoilla ja minulla ei ole kauheasti omia mielipiteitä. Pyytelen jatkuvasti anteeksi sitä, kun olen olemassa. En luota kovin helposti ihmisiin, uskon kaikista ihmisistä vain sen, että he vihaavat minua. 

Nyt luvassa olisi avioeron lisäksi myös muutto kotiseudulle, kunhan nyt vain löytäisin asunnon. Tuleva pelottaa aivan kamalasti ja näiden vuosien jälkeen en usko kauheasti itseeni ja siihen, että pärjäisin. Tämän kaiken lisäksi olen myös mitä ilmeisemmin menettänyt välit isoveljeeni ja se onkin jo toinen tarina. Välillä iskee niin epätoivoinen olo, että sitä ei pysty kuvailemaan sanoin. Olen jatkuvasti ahdistunut ja levoton. 

Kiitos ja anteeksi, tämä oli ensimmäinen postaukseni.