Olen pelännyt kauheasti sitä, että jäisin kokonaan yksin. Nähtävästi en ole jäänyt yksin, koska olen saanut viestejä sellaisilta ihmisiltä, joita voi sanoa ystäviksi. Minulle on tarjottu jopa muuttoapua. Oikeasti on oltava kyseessä tosiystävä, kun tarjotaan viemään melkein 300 kilometrin päähän täältä nykyisestä asuinpaikasta. Juopottelu meinasi lähteä lapasesta, mutta sain eräältä ihmiseltä niin kannustavan viestin, että päätin sulkea korkin. Menetän toki tässä avioerossa todella paljon, mutta on vielä olemassa ihmisiä, joiden takia taistella ja vielä selvinpäin. Voisin pikkuhiljaa uskoa, että tulevaisuudessa on vielä valoa ja minullakin on elämä edessä. Kunhan vain nyt saisin sen asunnon ja pääsisin pois tästä kaupungista, niin kaikki rupeaa kulkemaan sitten jotenkin… ainakin eteenpäin. Ehkäpä voisin toivoa jopa sitä, että tervehtyisin sen verran, että saisin itseni opiskelukuntoon. 

Minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä kotiseudulle viikonlopuksi ja haluaisin kyllä mielelläni lähteä. Itkuhan siinä tuli, kun sanottiin, että mut maksetaan sinne kotiseudulle, ei tarvitse kuin hypätä bussiin. Pystyisin ainakin hengittämään normaalisti viikonlopun verran. Täällä nykyisessä kaupungissa en kykene hengittämään. Ahdistus on aivan kamala. Kauppareissut ei meinaa onnistua, kun paniikkikohtaus on lähellä. Eilenkin oli niin kamalan levoton ja ahdistunut olo, en tiennyt että pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen yrittänyt lääkitä ahdistusta juomalla, mutta nyt pitää keksiä muita keinoja. Olisin kovasti rauhoittavien tarpeessa, mutta ei nekään ole mikään ratkaisu. Kyllähän ne auttaisivat hetkeksi ja saisin ehkä jopa nukuttua yöt. En ole nukkunut kovin hyvin moneen kuukauteen ja syömisetkin on vähän niin ja näin. Ruokahalu meinasi tulla takaisin, mutta pilasin sen juopottelulla. 

Hoen itselleni, että kyllä tämä tästä.