Meillä oli tänään aktiivinen päivä. Teimme autolla päiväretken parin tunnin matkan päähän, näimme ystäviä ja heidän lapsia. Olimme illalla isolla porukalla. Lapset kävi iloisilla kierroksilla, aikuiset purkivat asioitaan ja naureskelivat. Itse olin hattarassa, lapsuuteni maisemissa ja äänissä.

Nyt kuitenkin aikuisena. Ja siinä tilanteessa aina vähän hämmentyneenä. En tiedä kuka olen, huomaan yhtäkkiä että pää on tyhjä ja kaikki muut tuottaa asioita. Reagoin, nautin, kuuntelen. Olen hyvä siinä. Mutten osaa itse tuottaa, käydä tilanteen päälle ja johtaa. Häviän sinne joukkoon enkä enää tiedä olenko lapsi vai aikuinen.

Joukossa, hälinässä ja riemussa olen aina vetäytynyt. En ahdistuneena. Ihan vaan tyhjänä. Saan paljon tunnelmasta, naurusta, nautin siitä. Mutten osaa itse olla siinä mukana tuottamassa, ottamassa omaa tilaani. Olen aina ollut se joka on vähän sivussa. Parempi silloin, kun saa kahden kesken jutella. Silloin löydän sanat.

Osaan peesata, en liidata. Koen itseni välillä tyhjäpääksi. Sisällöttömäksi. Se on se ikuinen rooli johon loksahdan. Vaikken ole ollenkaan ujo. En tiedä miten saisin sen käännettyä. Luulen että tarvitsee. Haalin ympärilleni ystäviä jotka osaa liidata. Se tekee sen, ettei mun tarvitse. Mutta oma ihanteeni on toinen.

Ajattelen, että se on minulle kehittynyt kompensaatiokeino elämästä kahden valovoimaisen vanhemman rinnalla. Jotka puhuvat puolesta. Joiden vuoksi mukaudun.

Ajattelen, että ehkä voin oppia vuorovaikuttamaan myös toisin. Puhumaan itseni puolesta. Vaikka joku olisikin toista mieltä tai pettyisi; puhuisin oman maailmani ulos vailla ajatusta siitä, mitä se ja se huoneessa olija mahtaa ajatella minusta.

Koska osa tätä tyhjäpäisyyttä on myös virheen pelkoa, pelkoa siitä että aiheutan konfliktin. Olemalla hiljaa olen kaikkea, enkä ärsytä ketään. Puhumalla ääneen olen oma itseni. Vaikka keskeneräinen.

On tarina. Se on siellä sun päässä. Sä luot sen. Kuvitellen että se tuli ulkoa. Mutta tarina on sun ja vain sinä voit elää sen.

Yhtäkkiä huomaat, että sun tarinaan voi vaikuttaa. Sun ei tarvi uskoa kaikkea mitä ajattelet. Mieli on upeampi, ja sitä voi työstää.

Nuoruus ja unelmat, toteutuu kun teet ne todeksi. Sen jälkeen kukaan ei kerro miten tämä tarina jatkuu. Se jatkuu sun päässä ja sydämessä, jossa työ jatkuu. Läpi elämän.

Mitä sitten voi unelmoida, kun on jo ammatti, jonkinlainen uran alku, perhe ainakin melkein täysi, täydellinen koti ja jotenkin toimiva avioliitto. Palapelin palaset siis on ja kuvakin selvillä, mutta sen sävyt, mausteet ja muoto vielä mukautuva.

Uudet unelmat on tätä: hyvä olo sisällä, hyvä olo ulkoisesti, hyvä terveys ja pirskahteleva into töissä, naurua ja kyyneliä ja todellisia ihmissuhteita. Asioita, joilla on merkitystä.

Suoritan, kuten olen aina tänne asti tehnyt. Mieli on opetettu kympin tyttö; validointi tulee ulkoisesti, virheitä ei voi sietää ja itselle ollaan ankaria. Siitä on vaikea päästä niin monella tasolla. Yhteiskuntakin pyörii vähän niin. Mutta se on niin kaukana mun unelmasta. Niin väärin.

Yritän. Ja tämä projekti on osa sitä.