Osaan peesata, en liidata

Meillä oli tänään aktiivinen päivä. Teimme autolla päiväretken parin tunnin matkan päähän, näimme ystäviä ja heidän lapsia. Olimme illalla isolla porukalla. Lapset kävi iloisilla kierroksilla, aikuiset purkivat asioitaan ja naureskelivat. Itse olin hattarassa, lapsuuteni maisemissa ja äänissä.

Nyt kuitenkin aikuisena. Ja siinä tilanteessa aina vähän hämmentyneenä. En tiedä kuka olen, huomaan yhtäkkiä että pää on tyhjä ja kaikki muut tuottaa asioita. Reagoin, nautin, kuuntelen. Olen hyvä siinä. Mutten osaa itse tuottaa, käydä tilanteen päälle ja johtaa. Häviän sinne joukkoon enkä enää tiedä olenko lapsi vai aikuinen.

Joukossa, hälinässä ja riemussa olen aina vetäytynyt. En ahdistuneena. Ihan vaan tyhjänä. Saan paljon tunnelmasta, naurusta, nautin siitä. Mutten osaa itse olla siinä mukana tuottamassa, ottamassa omaa tilaani. Olen aina ollut se joka on vähän sivussa. Parempi silloin, kun saa kahden kesken jutella. Silloin löydän sanat.

Osaan peesata, en liidata. Koen itseni välillä tyhjäpääksi. Sisällöttömäksi. Se on se ikuinen rooli johon loksahdan. Vaikken ole ollenkaan ujo. En tiedä miten saisin sen käännettyä. Luulen että tarvitsee. Haalin ympärilleni ystäviä jotka osaa liidata. Se tekee sen, ettei mun tarvitse. Mutta oma ihanteeni on toinen.

Ajattelen, että se on minulle kehittynyt kompensaatiokeino elämästä kahden valovoimaisen vanhemman rinnalla. Jotka puhuvat puolesta. Joiden vuoksi mukaudun.

Ajattelen, että ehkä voin oppia vuorovaikuttamaan myös toisin. Puhumaan itseni puolesta. Vaikka joku olisikin toista mieltä tai pettyisi; puhuisin oman maailmani ulos vailla ajatusta siitä, mitä se ja se huoneessa olija mahtaa ajatella minusta.

Koska osa tätä tyhjäpäisyyttä on myös virheen pelkoa, pelkoa siitä että aiheutan konfliktin. Olemalla hiljaa olen kaikkea, enkä ärsytä ketään. Puhumalla ääneen olen oma itseni. Vaikka keskeneräinen.