Viiltävää kipua aidan toisella puolen.
Oon kohtuullisen useasti törmännyt kimurantteihin kysymyksiin – Miks sä lähit Maltalle? Mitä sä siellä teet? Nää kysymykset on jänniä koska, joskus ne esitetään uteliaana silmät pyöreinä, joskus tuomiten kulmat mutkalla, joskus taas innokkaana ihaillen. Kaks kysymystä yhtäkkiä muuttuukin tusinaksi. Tän takia mun on vaikee tietää miten vastata, mikä kysymys kyseessä onkaan. Siks kirjotan tän nyt helvetin omituisesti, ja loppuun päästyäsi et välttämättä ole yhtään enempi selvillä mistään.
Mä oon yks niistä tyypeistä jotka Suomessa asuessaan valittaa siitä, kuinka Suomen turvallisuus on ykstoikkoista, elämä väritöntä ja kelitkin täysin paskoja. Oon se joka haaveili ulkomailla asumisesta muttei kuitenkaan koskaan päässyt mihkään. Noh, sittenhän sitä iskettiinkin uus vaihe silmään ja muutettiin Kreikkaan. Joo, miksei, taloudellisesti vakaa lomaparatiisi. Joo, just sopiva. Sitä kesti kesän, ei ihan just mun paikka. Kreikasta kurvattiin Zürichin kentällä nukutun yhdentoista tunnin välilaskun turruttamana takaisin Tampereelle hengailemaan. Se hengailu oli mun elämäni parhaat kaks viikkoa, aivan mahtavat pari viikkoa, rakastuin. Seuraavana määränpäänä oli Ranska. Siellä oli tarkoitus sivistää itseään ja opiskella. Saattaa olla että luin kovakantisia kirjoja puistossa ja kirjoitin paskansävyistä blogia vitutuksesta. Sitä kesti puolisen vuotta, ei ihan just mun paikka. Tän jälkeen palasin Suomeen, mietin että perkele, ei ollu ruoho sen vihreempää aidan toisella puolella. Vietin Suomessa kolmea päivää vajaan vuoden (äiti pakotti jäämään Suomeen vuodeksi), sit oli aika lähteä taas, tällä kertaa Maltalle. Sinne mennään luomaan ura ja ruskettamaan napa. Täällä mä nyt sit oon, ei ihan just mun paikka.
En tiedä miten paketoida tekstiksi sitä, mitä tässä elämässä kävi noiden asuinpaikanvaihtojen välillä. Kun muistelen viimeistä viittä vuotta, käyn läpi niin helvetin monia eri tunteita että mua oksettaa. Älä käsitä väärin, tottakai tästä kaikesta on hyviäkin asioita poikinut mutta, ne hyvät asiat on laskettavissa yhden käden sormilla. Ne nihkeemmät asiat, niitä on.. oon tosi onnellinen mutta, voisin olla niin paljon enemmän.
MUTTA, menneet on menneitä, ihmiset tekee virheitä ja ei sitä aina voi olla tyytyväinen peiliin katsoessaan. Tarvii ärsyttävää hälinää että voi arvostaa hiljaisuutta. Tarvii viiltävää kipua jotta voi arvostaa elämän pienimpiäkin ihanuuksia. Tarvii etäisyyttä jotta voi arvostaa läsnäoloa.
Oon ollu niin kauan ilman niitä ihmisiä joista eniten välitän, jotka eniten merkitsee, ja oon ollu ilman niitä koska.. miksi? Kaikki ne ihmiset joiden elämästä oon ollu poissa, kaikki ne ihmiset joita oon laiminlyöny, satuttanu, repiny riepaleiksi, te ihmiset, tuutte tuntemaan rajattoman määrän rakkautta enemmin kuin huomaattekaan. Oo valmis, rakastan sut ehjäksi.
***
Kirjoitan ehkä informatiivisemman tekstin ulkomaille muutosta ja käytännön asioista tässä piakkoin. Tää nyt vähän meni tämmöseks.. ups