Flashback Friday: Pelkoa ja inhoa synnytysosastolla

Useat eri ihmiset ovat useaan eri otteeseen esittäneet mulle sitä kysymystä mitä olen koittanut parhaani mukaan vältellä jo reilun vuoden ajan kuin lomalainen melanoomaa – miten Leevin synnytys sujui?

Huoh.

Pitkän aikaa kieltäydyin puhumusta koko aiheesta, sysäten synnytyskokemustani sinne syrjäiseen lokeroon aivoissani josta asiat tuppaavat ennen pitkää unohtumaan. Ajattelin että ei mun siitä tarvitse puhua jos en halua ja näinhän se onkin.. mutta, aika kultaa muistot ja parantaa haavat (kirjaimellisesti) joten ajattelin vetäistä kehiin Flashback Fridayn ja palata tuohon sekavaan aprillipäivän yöhön.

Muistathan, tää on mun kokemus, mun tunteet, mun pelot, mun elämäni pelottavin päivä. Jos kommentoit, lue kommenttisi ja harkitse ennen kuin klikkaat ”lähetä”.

***

Jos haluut päästä niihin täsmällisiin tunteisiin missä mä olin tuona aprillipäivänä 2014, lukaisepa ensi alkuun kirjoitukseni siltä aamupäivältä, autuaan tietämättömänä tulevan yön koettelemuksista.

***

Mulla oli koko päivän jotenkin tosi energinen olo, olin ihan mahtavalla tuulella ja siivosin asunnon lattiasta kattoon, viikkailin pikkumiehen vaatteita, askartelin, tein ruokaa, itkin, nauroin, juutuin Youtuben perhevlogien pariin tunneiksi. Päivä alkoi taittua iltaan ja en ois halunnu pysähtyä. Olin ihan et go go Power Rangers nyt tehää juttui ja sluibasleibajee. Join vadelmateetä ja kattelin ulos vehreään vihreään laaksoon. Kävin siinä yksin istuskellessani läpi koko siihen astisen elämäni. Muistelin ihania asioita mitä oon kokenu veljieni kanssa, kuinka äiti oli aina siellä kun tarvitsi, kuinka iskän mahan päällä oli kiva ottaa päikkäreitä ja kuinka se osti possumunkkeja sunnuntaisin. Itkin jokusen tunnin, sellain rauhassa nyyhkyttelin, välillä hymyillen, välillä paniikkia pois potkien. Mua pelotti. Mietin että mitä helvettiä mä täällä teen, yksin parvekkeella, vieraassa maassa mahani kanssa. Mun sisällä oli pieni elämä, enkä ollut varma oliko se mahan ulkopuolella oleva elämä sellanen missä tällä pienellä ois hyvä olla. Mietin minkälaiseks olin kuvitellut raskausajan ja itse synnytyksen. Mietin kuinka asiat ei ollu menny niin ku Strömsössä, ei ees niin ku Turussa. Halusin äitin luo. Halusin turvaan. Halusin että kun tää lapsi syntyy, se ois mun elämäni onnellisin päivä KAIKIN tavoin, ei vaan siksi että saisin lapsen. Tiesin ettei niin ollut tai tulisi olemaan. Sit mua pelotti vähän lisää.

Tän aprillipäivän aamuna, noin kymmenisen tuntia ennen tuota parvekepurkausta, noustessani aamulla sängystä, ponnistaessani sitä massiivista kuulaa ylös, tunsin kuinka lusikallinen lurahti housuun, ei sitä perinteistä ihmiskakkelia vaan jotain nestettä. Ajattelin siinä että no helvetti nytkö ne virtsankarkailut alkaa, hyvinhän niitä jo oltiin välteltykin. Virtsankarkailut, in my ass..

Parvekkeelta itseni ja elämäni palaset keräiltyäni lähdin suihkuun, kolmatta kertaa sinä päivänä. Suihkussa pystyin päästämään sen kaiken tuskan ulos, itkemään niin paljon ja niin kovaa kuin halusin. Siellä mä sitten olin, taas, kolmatta kertaa, itkemässä silmämunieni lupsahdellessa jo ulos kuopistaan. Lämmin vesi tuntui rentouttavalta, mutta olin tukehtua tunteisiini. Tuntui että vaikka kuinka haukoin happea, sitä ei ollut tarpeeksi. Vesi valui pitkin mun kasvoja, mun hiusten peittäessä sen koko komeuden. Ainoa asia millä sain itseäni rauhoitettua oli mun maha, laskin käteni mahani päälle ja mietin että siellä oli mun poika, mun oli pakko ryhdistäytyä, mun oli pakko jaksaa. Sit just ku pääsin siihen tilaan et ”kyl tää tästä”, mä hajosin taas.

Illalla poikasen isän jo tultua töistä, kaikki oli ”hyvin”. En kertonut oloistani sillä se ei tuntunut oikealta. Se kyseli useaan otteeseen että oonko varma et lapsi ei nyt vaan ala yhtäkkiä syntymään, että hänestä ei oo kyllä kätilöksi. Nauroin ja sanoin ettei se nyt tuu. Käytiin nukkumaan.

Puolen yön aikoihin valittelin sille kuinka ei löydy hyvää asentoa ja se sano et eiks toi oo ollu ongelmana jo monta kuukautta, nyökkäsin ja tajusin että oikeessahan se oli. Yhen aikaan aamuyöllä en oikeestioikeesti löytäny enää mitään asentoa missä oisin makuullani voinut olla. Alaselässä oli sellanen omituinen paineen tunne, ei kivulias millään tapaa mutta vaan epämukava. En voinut nukkua, oli pakko pysyä liikkessä, kävellä rundia. Tässä vaiheessa se kehotti mua soittamaan sairaalaan tai muuten soittais taksin ja veis mut väkisin. (Mullehan oli varattu sektioon aika 4.4. joten luonnollisesti koitin viivytellä että eiku ei me tästä päivästä sen lääkärin kans sovittu.)

Soitin sairaalaan, kerroin että aamulla ehkä kusasin housuun ja nyt on olo ku taikinalla täytetyllä ilmapallolla, että kohta varmaan alaselkä räjähtää nahoistaan halki. Se täti kysy että onko vielä virtsa lähteny karkuteille ja sanoin että ei, opin virheistäni. Koska lapsi oli perätilassa, ne halus että mennään käymään siellä, koska tällä saarella kun ei perätilanpoikia synnytellä alateitse, kotosalla varsinkaan.

Taksi tuli ehkä puol kahen aikaan aamuyöllä, kuski kysyi innoissaan että ”are you having a baby tonight?”, kerroin että ei, kävästään vaan.

Sairaalan käytävät oli kaikki ihan pimeitä, jokainen ovi mitä testattiin oli lukossa, ketään ei ollut missään. Odottelin koko ajan et millon ne zombit hyökkää. Siinä niitä ovia riuhtoessa, sen toisen etsiessä sairaalan henkilökuntaa, yhtäkkiä tunsin kuinka tais taas käydä vahinko. Sanoin sille et käyn vessassa, että hävettää pissat housussa tavata lääkäri. Vessassa selkää tuskaillessani aloin ekaa kertaa miettimään että ehkä tää olikin lapsivettä.. se ei ollu käyny mun pienessä mielessäkään! Mitään kipuja ei ollu, kaikki oli ihan ok, en vaan osannu enää hallita rakkoani tai niin ainakin luulin. Käärin jonku puol vessapaperirullaa pöksyjeni suojaksi, pesasin käteni ja katsoin itseäni vessan peilistä ja aloin itkemään. En mä halunnut tehdä tätä nyt! En ilman mun äitiä, mun veljiä, mun kaikkia. Halusin vaan jäädä sinne harmaaseen vessaan, ja nukahtaa.

Löydettiin ovi joka saatiin auki. Koitin muistella missä synnytysosasto oli ja perkele kun ne kaikki käytävät näytti ihan samalta ja ne opasteet ei jotenkin käyny järkeen ollenkaan. Luulin tietäväni mihin mennä.

Siellä oli vieläkin joka puolella ihan pimeetä, sit kuulin naurua. Kuulin kuinka maltalaiset naiset juoruili ja haistoin niiden pasteijat. Tiesin että nyt ollaan oikeessa paikassa! Näin kuusi hoitsua; joka toinen niistä istu respan tiskillä, joka toinen nojaili seinään. Ne näki kun me tultiin, rauhassa taapersin tukko paperia haarovälissäni, niiden jatkaessa juttelua.

-”Excuse me. Sorry? Excuse me.”

Ei reaktiota.

-“EXCUSE ME!”

-“Yes? Who are you?”

-”I called half an hour ago, you told me to come here.” Ojensin passini.

-“Ohh are you in labour?”

-“How the fuck would I know.”

Ne ohjas mut huoneeseen, pyysivät riisumaan vaatteet ja pukemaan sairaalakaavun ylle. Jotenkin vaistomaisesti halusin olla rauhassa, halusin olla yksin, lukkiuduin huoneen vessaan. Revin yltäni vaatteet pois kuin ne ois ollu tulessa, istahdin alasti sinne persikan väriselle lattialle ja hajosin. Kuulin ku joku koputti oveen, se kysy ”ooksä kunnossa”. Sanoin et joo ja vedin kaavun ylle. Katoin taas itseäni peilistä ja en ollut ollenkaan tyytyväinen näkemääni. Oli kuin oisin kattonu itseäni oman kehoni ulkopuolelta. Säälin sitä tyttöä, olisin halunnu halata sitä tyttöä, oisin halunnu antaa sille pusun otsaan ja kertoa kuinka vahva se on.

Kaks hoitajaa asteli huoneeseen, ne pyys mua makaamaan siihen vuoteelle. Sanoivat että tarkastavat mikä on tilanne. Se toinen istu huoneen perällä, huolestunut ilme kasvoillaan. Tajusin että se on paniikissa, ja kun tiesin mitä itse olin käynyt läpi koko päivän, aloin pelkäämään vaan enemmän. Tarvitsin turvaa ja tukea ja vahvuutta, mutta raukkaparka oli myös ihan paniikissa, syystäkin. Tilanteessa ei ollut minkäänlaista intoa, iloa, malttamatonta ihanaa jännitystä tai rauhallisuutta. Maatessani siinä vuoteella, halusin vaan pois. Halusin pois.

Hoitajat räpelti siinä alapäässä jotakin about kuus sekuntia jonka jälkeen toinen niistä poistui salamana huoneesta.

-”What? What’s going on? WHAT?!”

-“You’re in labour, you’re not going anywhere. You have dilated 3 centimetres without contractions and what I need you to do now, is to stay calm. We can’t deliver this baby here, we need to do an emergency C-section. Are you ready?”

En vastannu. En mä ollu valmis, en mä halunnu sitä, en mä halunnu tätä. Halusin pois. Samalla kun aloin panikoimaan oikein huolella, se toinen hoitaja tulee takas ja ne puhuu maltaks jotain. ”The surgeon has been called in, your surgery is at 5.” Katoin kelloa, se oli jotain puol kolme. Vittu mikä paniikki. Se juoksentelija-hoitsu anto tälle toiselle jotain neuloja joiden kanssa ne sitten käveli kohti, ojentaen mun kättä suoraks. (Välikommentti; oon helvetin piikkikammonen.) Kysyin siltä että mikä toi on, mitä varten se on, miks se pitää laittaa. ”Let me just do this.” Siinä ne sitten tunki niitä neuloja ja otti verta ja pisti tipan ja mitälie en tiijä kun ei ne kertonu ja mä itkin ihan hysteerisenä. Se toinen pyydettiin lähtee hakee kotoa tarvikkeita vauvalle ja äitille. (Täällä ei saa sairaalasta MITÄÄN.)

Ne lähti pois, mun käsissä letkuja, mahan ympärillä se setti millä tarkkaillaan vauvan sydänääniä. Tärisin kauhusta, oli helvetin kylmä ja ajattelin että kuolen. Olin selälläni ja se oli just se asento missä mä en voinu olla kun se paineentunne vaan voimistu ja voimistu ja ähh. (Tähän mennessä ne oli asettanu jo myös katetrin mut se oli ihan pienin murhe.) Siellä yksin kylmissäni maatessani, tuskahien valuessa joka puolelta, kuulin kuinka vauvan sydämen tykytyksen välit alko harvenemaan. Ajattelin etten panikoisi enempää, et kyl se siitä, et se on jotenkin huonosti vaan siel nyt. Sit ne harventu entisestään, ne harventu liikaa ja aloin äkkiä rimpuilemaan itteeni ylös, että vauva pääsis asentoon jossa saa happea, että sillä ois hyvä olla vaikka mullei oiskaan. Olin niissä letkuissa ihan solmussa ja se maha oli niin painava ja mul oli niin heikko olla ja en saanu kammettua itteeni ylös, ajattelin et nyt me kuollaan molemmat. Samalla hetkellä hoitaja juoksee sisään ”what are you doing, you can’t be on your back, the baby doesn’t get any oxygen, he will die!” Se käänsi mut kyljelleen ja sydänäänet tasaantui. Mietin siinä että hyvä äiti, melkeen jo tapoit lapses (vaikka nehän mut niin jätti). Tässä vaiheessa olin itkeny jo niin paljon että kyyneliä ei enää tullu, mä vaan haukoin happea, tärisin kylmyydestä ja pelosta ja tunsin kuinka sen kanyylin neula muljuili mun kämmensuonen sisässä.

Puol viiden tienoilla kolme hoitajaa joita en ollu aiemmin nähny, pärähti siihen mun eteen riviin seisomaan. Heidän perässään tallusteli moottorisahamurhaajan näköinen mies, kirurgi, kädessään papereita.

-”You need to sign this.”

-“What is it?”

-“A consent form. Basically, if something happens, you can’t sue us.”

-“If something happens?”

-“If something goes wrong.”

Sydän rinnassa itkien, allekirjoitin paperin. Tämän jälkeen mua lähdettiin kärräämään kohti leikkaussalia. Sairaalan käytävät olivat edelleen ihan pimeät, kaikki puhuivat maltaa, enkä ymmärtänyt mistään mitään. Sitten tömähti, heilahdin sängyllä rajusti, ne oli törmänny mulla seinään.

Leikkaushuone oli todella valoisa, ikkunoissa oli verhot joissa oli kukkasia, joka oli hämmentävää, täällä kun ei missään koskaan oo verhoja. Huoneessa oli ehkä yhdeksän ihmistä joista pari joi kahvia, näytti kun ne ois ollu tauollaan, siinä niin kivasti lukemassa lehtiä ja juoruamassa. Yks täti kirjotteli mun vieressä jotain, koko mun siellä olo ajan. Ehkä se oli joku joka koitti pitää jonkunlaista kirjaa siitä mitä siellä tapahtui – klo 5:46 Marketta joi kahvia, klo 5:47 potilas itki, klo 5:48 potilas itki enemmän ja Miguelilta tippui pulla.

Nousin istumaan teräksiselle pöydälle ja jo siinä aiemmin kylmää täristyäni, olin tällä hetkellä aivan umpijäässä. Tärisin ja olin ihan voimaton. Tiesin että seuraavaksi tulisi tapahtumaan jotain mistä en selviäisi, en uskaltanut edes ajatella miten reagoisin. Sitten se moottorisahamurhaaja, jolla oli muuten tosi venäläinen aksentti, tuli mun eteen, katto mua silmiin ja sanoi ”we need to put in the epidural now” ja siitähän se paska sitten lensi tuulettimeen oikein olan takaa. Menin ihan täyteen paniikkiin, itkin ilman kyyneliä, haukoin henkeä eikä sitä happea edelleenkään tuntunut olevan tarpeeksi, kurkkua kuivi, enkä jaksanut taistella vastaan mutta taistelin kuitenkin. Kirurgi seisoi taakseni, pyysi kumartumaan eteenpäin, jotta voisi tarkastella mihin epiduraalin pistäisi. Ennen kuin mitään edes tapahtui, mä jo panikoin. Sen tunnustellessa mun selkärantaa, mä vaan itkin ja itkin ja itkin. Kun se painoi sormillaan kovempaa, itkin enemmän ja enemmän. Ne ihmiset vaan tuijotti mua että mitä toi ny mesoaa. Kukaan, ei kukaan, tullut mun luo, rauhottelemaan tai lohduttamaan. Kirurgi pyysi mua pysymään paikoillani, mutten voinut, suoristin selkäni ja sanoin etten pysty tähän, mä en pysty tähän. Silloin vanhempi hoitaja naikkonen tuli luokseni ja otti mua käsistä kiinni. Sen kädet oli niin lämpimät ja pehmeät. Se katto mua silmiin ja sanoi että mun on tehtävä tää, lapseni vuoksi. Itkin sille että kun mä en voi, mua pelottaa, mä en halua, musta tuntuu että mun sydän pysähtyy ja ei, en pysty. Kirurgi alkoi turhautumaan kun aina kun se löysi hyvän kohdan, mä liikuin. Se sano jotain maltaksi niille kaikille sadalle muulle joutilaalle siellä huoneessa ja äkkiä niistä kolme tuli mun luo, pitämään mua aloillaan. Siinä sitten neljän hoitajan pitäessä mua paikoillaan, mun huutaessa että lopettakaa, en halua, lopettakaa, haluun pois täältä, LOPETTAKAA NY SAATANA, tunsin piston selässäni ja luulin näkeväni valon. Se kipu oli jotain sanoin kuvaamatonta ja se paniikin määrä pelottaa mua vieläkin tänä päivänä. Äkkiä ne ihmiset poistu mun ympäriltä ja mut laskettiin selälleen. Nyyhkytin ihan ihmisrauniona siinä kylmällä pöydällä, kun yhtäkkiä tunsin että en voi hallita kroppaani enää, mun jalat ei liikkunu, mä en voinu enää karata. Muhun kytkettynä oleva pulssia tarkkaileva kone meni ihan ylikierroksilla piipi pippi pippiiiii piii piii piiiii ja vaikka kuinka koitin kysyä niiltä että oliko tää normaalia, mitä mulle tapahtuu, en oo tehny tätä ennen, kukaan ei vastannut.

Luovutin. Ajattelin että tässä sitä ollaan, aivan avuttomana, eikä ketään kiinnosta mun hätä. Ne alko touhuamaan jotain mun jalkopäässä, asettaen sermin mun kasvojen eteen, etten nähnyt mitä ne teki. Nyt se pulssimasiina oli ihan piiiiiiiip … … … …. piiiiiiip. Olin avuttomampi kuin koskaan ja valmiina vaan lopettamaan tän elämisen, ja sillä hetkellä, poikasen iskä asteli leikkaussaliin. Se katto mua ja kysy oonko kunnossa. ”En. En mä oo.” Se istu siihen mun viereen ja oltiin ihan hiljaa. ”Kohta sä näät Börjen, kohta se on täällä sun kans.” Ja tajusin että se oli totta, kohta mun vauva olis täällä, mä voisin antaa sille pusuja ja me voitas lähtee helvettiin täältä. Rauhotuin, melkeen nukahdin.

Kello oli 5:00 ja kirurgi sanoi ”here he is” ja nosti Leevin esiin sermin takaa. Kyynelvarastot oli ehtiny tähän mennessä jo onneks täyttyä ja ne pääsikin heti hommiin silmien täyttyessä kyynelistä. Mun poika. Mulla on poika. Kaks lyhyttä sekuntia ja Leevi vietiin pois. Pyysin Leevin iskää seuraamaan niitä. ”Mee perään, mee.”

Mut kärrättiin lämpimään heräämöön, joka oli kuin varastohuone. Se kirjanpitäjä täti oli edelleen mun vieressä, ikinä sanomatta sanaakaan. Meni melkein tunti ja vihdoin oveen koputettiin. Leevi! Siinä se oli, mun pienen pieni poika, aivan liian isossa pehmeässä puvussaan, pikkuruinen hattu päässä. Hoitaja laski Leevin mun syliin ja pääsin ekaa kertaa koskemaan sitä sametin pehmeää ihoa, sitä tahmaista tukkaa ja pieniä huulia. Pussasin sen pientä nöpönenää ja itkeä sopersin ”sun takia teen mitä vaan”. Nukahdettiin.

***

On ollut kaunista ja kauheaa palata tohon päivään, ja jätänkin tarinan nyt toistaiseksi tähän vaiheeseen, menemättä sen syvemmälle sairaala-ajan muuhun tuskaan.

Elämässä ehdottomasti hienointa on se kun rakastat jotain muuta enemmän kuin itseäsi. Kun olet valmis uhraamaan kaiken jonkun toisen puolesta. Leevin syntymä on muuttanut mua ihmisenä aivan mielettömän paljon mutta ennen kaikkea oon oppinu, mitä rakkaus on. Oon Leeville ikuisesti kiitollinen siitä että se on tehny musta ihmisen joka osaa rakastaa ja ajatella rakkaimpiaan aina ennen kuin itseään. A mother’s love is a selfless love – ja tämä on pätenyt mun rakkauteen, niin Leevin kohdalla, kuin muidenkin läheisten kohdalla, aina 2.huhtikuuta 2014 alkaen.

Flashback Friday, olit herkkä.