Jonne Aaron, täällä sataa kakkelia.
Maltalla ei sada koskaan. Tai no sataa, muttei tähän aikaan vuodesta. Arvaapa satoko tänä aamuna? Maanantai-v*tun aamuna. Kyllä! Heräsin 06:20 siihen kun naapuri alko kattomaan Game of Thronesia (tunnistan sen tunnusmusiikin ja kyllä, miksei tähän aikaan.. How many did you kill? -4, you? -Only one. Kuka osaa kertoa mikä kausi menossa..) ja raotetuttani verhoa, vain huomatakseni että keli on viiskyt harmaan sävyä ja vähintäänkin yhtä kostea kuin.. Okei, you got the gist? Koitin piristää tunnelmaa iskemällä kynttilät palamaan, Jonne Aaronin soimaan ja feikki-hymyn naamalle. Se auttoi! Kunnes oli aika herättää Herra Pulla. Avasin oven pojan huoneeseen, ”nyt pitäis nousta ylös ja lähteä tarhaan” ja wooosh ikkunat auki, toivoen herättävää, silmät sokaisevaa auringonvaloa mutta ai niin, eihän sitä tänään ollut tarjolla. Poika kömpi pystyyn, piti toisella kädellä pupujussin korvasta kiinni, hieroen toisella kädellä pikkuruisia silmiään – oon varma että jos tuo osaisi puhua, olisi se sanonut että ”äiti mee roskiin”. Siellä sitä sitten hämärässä vedettiin jarrusukkia vääriin jalkoihin ja tongittiin jätesäkeistä pitkiä housuja ja pitkähihaista paitaa. Asutaan tällä hetkellä väliaikaismajoituksessa ihanan ystäväni luona kun hän on Etelä-Amerikkaa valloittamassa, kaappitilaa ei ole joten tadaa, jätesäkki on ystävä. Heitin pojalle mantelimaitoa huuleen ja lähdettiin sysipimeään porraskäytävään. Oltiin molemmat ihan hiljaa. Nyt ei ollut kivaa. Poikaa rattaisiin sitoessa tajusin että, perkele, sadesuojahan unohtui viime reissulla Suomeen. Ahhhh, ihanaa! Siinä sitten näppäränä naikkosena sidoin nahkatakkini pikkuisen jalkojen suojaksi, Mikki Hiiri kenkien pilkottaessa piiskaavaan sateeseen. Hop, ulos ovesta ja wooosh, ohi ajavan auton lennättämät kurapaskat äitin uusille vaaleille farkuille. Olin jo huutamassa että JUMALAAAAAUTA, mutta muistin että pulla on kyydissä.. tyydyin polkemaan jalkaa maahan, vähän ehkä kiukusta hypähdellen, sellain itkupotkuraivarin alkumeiningin tyylisesti. Matka tarhaan meni yllättävän hyvin, nahkatakki pysyi pojan päällä, puolimatkassa rattaista alkoi kuulumaan laulua ja äitin nilkat oli yltäpäältä välimerellisessä ulosteessa. Jätin pojan tarhaan, ilman vastalauseita. Astuttuani takaisin ulkoilmaan wooosh, siitä vähän lisää paskaa kintuille. Mä en ymmärrä ymmärrä ymmärrä näitä paikallisia autoilijoita! Te istutte herranjestas siellä autossa, kuuntelette Taylor Swiftiä ja perslämmitys huutaa – MINÄ KÄVELEN! Oon varma että täällä on joku helvetin pisteytysjärjestelmä että ”80% vedestä kävelijän päälle – 68 pistettä, 85% – 74 pistettä”.
Nyt istun täällä toimistolla, odottelen haastatateltavaa työhaastikseen, itse yltä päältä liejussa, tukka liimasena. Parasta! Ainoa asia mikä tässä aamussa oli hyvää, on mun uudet Converset. Nää on kun kumisaappaat! Halleluja Converse ja haista paska Malta!