Onnenkeksillä omakotitalo?
Eilen auringon laskiessa, Leevin kömmittyä uusiin Ikean lakanoihin köllimään, suunnittelin alkaa lukemaan yllättävänkin viileeltä työkaverilta lainaan saatua kirjaa. Vesipulloa jääkaapista haeskellessani osui käteen yllätyksekseni vähän toisenlainen pullo – huomasin että männä viikolla vieraillut äityli oli jättänyt kaappiin puoli pulloa valkkaria. Siinä silmänräpäyksessä ihmeteko oli tehty ja vesi muuttui viiniksi. #jesse
Kirjan kuvaillessa pikkuisen afgaanitytön tarinaa, sitä kuinka tytöllä ei ollut päätösvaltaa omaan tulevaisuutensa lain, mietin siinä sängyllä maatessa, viini huulia viilentäen, papukaijan vihellellessä pihalta että, vaikka kaikki ei menisikään ihan aina suunnitelmien mukaan, ainakin olen etuoikeutettu edes tekemään suunnitelmia. Vaikka varmaan olisikin hyvä olla liikaa suunnittelematta (vituikshan ne menee kuitenkin – vai meneekö sittenkään?), olisi silti rauhoittavaa saada semmoista pehmoista isomman kaavan kartoitusta alkutekijöilleen. Mulle suunnitelmat tuo selittämättömän turvallisuuden tunteen, ilahduttavaa onnellisuutta siitä että tämä kaikki on vielä edessä. Suunnitelmat motivoi. Tykkään lisätä puhelimeni countdown sovellukseen juttuja, katsoa kun päivä päivältä olen askeleen lähempänä jotain ihanaa. Jotenkin kai sitä ajattelee että kun joku asia sinne sovellukseen asti pääsee, sille ei ole esteitä, mikään ei mene pieleen. Good comes to those who wait – jos ei oo plääniä, ei oo odoteltavaa, eikä saa hyvää. Mm-m.
Mietin siinä sitten elämääni, tai meidän elämiä ja itseasiassa myös eläimiä. Luvun 7. kohdilla viinivarikolla hengatessani tajusin että, vaikkei tällä hetkellä turvallisuus-suunnitelma olekaan vielä tiedossa, tiedän silti tarkalleen mitä haluan, toimintasuunnitelma on siis jo rustattuna. En muista koskaan aiemmin olleeni elämässäni tilanteessa jossa tiedän täsmälleen mitä haluan, ja mitä tehdä sen eteen.
Meijän toimiston tyttöjen yks lempparilounaspaikoista on eräs aasialainen ravintola josta aina aterian päätteeks saa aina-niin-jännittävän onnenkeksin (hauskana yksityiskohtana se että teksti on englanniksi ja saksaksi. Miksei?). Yleensä keksien sisältö on aika pitkälti yhtä tunkkasta kun keksin ulkomuotokin mutta viime kerralla mä ihan olin samaa mieltä tän koppuran kanssa – The journey of 1000 miles starts with one step. Mähän olen tässä siis jo matkalla unelmaani aka suunnitelmani lopputulemaan! Jos ja kun nyt sattuu käymään niin että suunnitelmat muuttuu matkan varrella, niin muuttukoon, mun toimintasuunnitelmassa on hyvin varaa muutoksille, tärkeintä mulle on että ne isot ja arvokkaimmat asiat mitä oon tähän tämän asteen suunnitelmaan hahmotellut, ne asiat olisi aina ja tulisi aina pysymään.
Hassua kun muistelee vanhoja ja miettii kuinka silloin joskus sitä ajatteli asiat niin paljon naiivimmin. Jotenkin oon tositosi onnellinen siitä että oon nyt tässä, karvaa vaille (ah mikä sanonta) 28-vuotiaana tilanteessa jossa saan vielä viimeisen kerran ottaa ohjat käsiini ja ohjastaa tän elämän just sinne minne haluan. Asettaa tavoitteita, muistaa ne suuret päämäärät ja tietää että, nyt, tällä kertaa on itse ihmisenä tarpeeksi vahva ja elämälle avoin, mutta myös ehdottoman varma siitä mitä oman henkilökohtaisen tarinansa takakanteen kirjata haluaa. Tällä kertaa, tästä tulee kultaa. (Tuliks sullekin mieleen Sillanpään Jartsa?) YOLO, kerranhan täällä vaan eletään ja bon voyage -fiilikset, tää tyttö (edelleen vaan tyttö) lähtee keittelee teetä ja sit takas Afghanistaniin.
***
Googlasin tota ”karvaa vaille” -sananpartta ja törmäsin sanontaan ”ei tullu lasta eikä paskaa” ja joku oli näppäränä kommentoinu että ”tajusin ton vasta synnytyksen jälkeen” HAAH!