Ei paljon pellet enää napostele. Eikä napostele muuten äitikään.
Leevi on ihana, se nauraa hekottaa taukoamatta meijän olohuoneen taululle. Oli hetki (melkein) mikä tahansa, tunnelma (melkein) mikä hyvänsä, niin taulun edustalla on hymy taattu. Koitin tänään saada otettua kuvaa siitä päiväntasaajaakin leveämmästä virneestä mutta mun pidä-vauvaa-kuola-valuu-sormet-lipee-sohvaselfiet ei oikeen onnistunu.
Just tänään aamupäivä-americanolla ystävän kanssa käydessä valittelin sitä kuinka mun elämässä, jos ajattelen siis vain omaa elämääni, mua, en muita, en edes Leeviä, niin tässä elämässä ei ole kyllä paljon hymyn aihetta tällä hetkellä. Ja kyllä, ymmärrän että pitäisi olla kiitollinen siitä että on terve ja muut perus-asiat on kunnossa, ja etenkin siitä että mulla on reipas pikkunen poika – ja älkää käsittäkö väärin, kyllä mä olenkin, erittäin kiitollinen mutta.. tässä mun omassa thing-what-i-call-lifessa ei oo kauheesti mitään mielenkiintosta, aivoja stimuloivaa, jännittävää. Se kai se on! Sitä kaipaa jännän äärelle, ei hellan äärelle. No läppäläppä, en mä hellan äärelläkään kovin ketterästi koreile. Mutta niin, äiti valittaa että elämä on harmaata ja pitkäveteistä, toisen nauraessa taululle. Ihanan pienet huvit pienellä pullukalla. Missä mun pienet huvit on?
Ps. Leevi on salarakastunut tohon pelleen. Se on ihan kammottava, koitan aina kiertää sen katseellani kun mennään vaippahommiin, mutta toi rakastaa sitä. Meijän hieno retro-mobile, mummi osti Suomesta kirpparilta eurolla (vai oliko jopa kahdella). Musta tuntuu että kun Leevi kattoo äitin kanssa ekaa kertaa Stephen Kingin IT -elokuvan, ei paljon pellet enää napostele. Hrrrrr
Tänään pyörähti käyntiin läskilotinalegioonan kolmas viikko. Huh, kolmas viikko! Enkä vieläkään oo ratkennu herkkuihin (aka suolakurkkuihin, hapankorppuun tai pehmopatonkiin). Nyt alkaa tuntumaan siltä että tässä ollaan ihan tosissaan elämäntapojaan muuttamassa, eikä vaan kuuden viikon kitukuurilla. Päivä päivältä tulee helpommaksi olla ajattelematta sitä ah niin ihanaa rasvaista roskaruokaa ja siinä samalla sitä kouluttaa itseään ruokaviisaammaks. Mun onnistumisen hetkiä on muun muassa ne tilanteet kun isken ruokavaakaan marjoja summan mutikassa ja BOOM siinä onkin tasan 100 grammaa mitä kaipasinkin. Puhistelen pölyt ollkapäiltä ja heilautan hiukset taakse (vaikkakin mulla on ollu justiinanuttura nyt joku kolme kuukautta päässä, bad hair year?)
Tämän päivän ollessa maanantai, oli aika myös punnita tämä ryhävalaan veriveli ja vedellä vähän mittanauhalla jaardeja. Kiloja oli karissu viime viikon aikana 1.7kg (jeeij tuplasin ekan viikon tuloksen melkein!) eli nyt on parissa viikossa yhteensä 2.6kg menny menojaan. Tulokseen oon kovin tyytyväinen jo nyt mutta mittanauhan mutkat ne vasta miellyttikin – vyötärö oli kutistunut taas (kyllä ne muutkin mutta ei mainittavasti) ja tällä hetkellä mun möhöpöhöraskauspötsistä on lentäny Libanoniin jo 11 senttimetriä! Wooooot?! Rullasin tänään mitan ”aloitusmittoihin” ja mietin itekseni, ”olinko mä NOIN iso”. Hienosti se ihmismieli huijaa omistajaansa. Kelasin et olin ihan fine, vähä turvonnu vaa. Mut huhhelihuijaa ja helkkyvät hetulat!
Varmaan on sanomattakin selvää että nälkä kasvaa syödessä, vaikka veemäisesti tässä se ruoka väheneekin loppua kohden mutta NIIIIN ymmärrät varmasti – motivaatio on huipussaan, tai noh.. hyvin lähellä sitä. Nu kör vi!
