Näin viime viikolla pitkästä pitkästä aikaa yhtä kaveria joka asuu tällä hetkellä Turussa. Ollaan käyty sama ala-aste ja poljettu pikkuisilla pyörillä siis samoilla huudeilla joskus ysärinä. Ei oltu nähty varmaan pariin vuoteen mut eipä tuo näyttäny haittaavan, mies oli mies paikallaan, edelleen.

Muistan ku istuin elokuussa 2011 tämän kylän kivoimmassa kapakissa parin kaverin kanssa, yks näistä kavereista oli tää nykyään turkulaistunut nuori mies. Pöydän kolmas tyyppi kysäsi siinä sitten että, pistetäänkö pahaksemme jos hänen kaverinsa liittyy seuraan. Me polkupyörä-buddyt ei pantu pahaksemme.

Muistan miltä se tilaamani Kukko-olut maistui ja miten ikkunaan katsoessa näki puoliksi oman heijastuksensa, puoliksi illan pimeyteen sekoittuvan kadun. Sade piiskasi ikkunaa ja kuppilan tunnelma oli erikoisen lämmin, ei jotenkin ollenkaan haitannut että keli oli ihan paska.

Muistan miltä se tilaamani Kukko-olut maistui kun vedin sen väärään henkeen nähdessäni sut. Yskin, silmiin nousi kyyneliä, sade valu ikkunaa pitkin ja koitin siinä silti saada tihrustettua sua vähän lisää. Hävisit pimeyteen.

Muistan sen fiiliksen kun ajattelin että perkele vau mikä mies. Teeskentelin kuuntelevani seurueeni juttuja, ajatusten leijaillessa tän mustanpuhuvan mysteerimiehen nahkatakin pieluksessa.

-”Ai kato moro Antonio! Täs on Annika.”

Käänsin katseeni yläoikeaan ja näin sen nahkatakin, sitä kantoi ujo hymy ja sielunlävistävät silmät.

-”Mm — mmoi.”

Voi vittuhuhhuhvittu.

Muistan ku näin aika tarkalleen neljä vuotta sitten ekan kerran yhen miekkosen joka mullisti mun elämän, silloin ja tänään. Vaikka ne viisaammat sanookin että, se joka menneitä muistelee, sitä jollakin silmään, ni törki vaan silmämunia mutta mä silti huudan et kiitos vanhalle ystävälle joka muistutti mua tästä rumanttisesta rotsiäijän kohtaamisesta!

Ps. Ne jotka vinee et ihan kamala kesä, koskaan ei oo ollu tällasta – onpas! Neljä vuotta sitten oli. Ainakin yks ilta.

Peace.