Romantiikka-Ranen ohjeet

Heippa! Täällä Tampereella menee hyvin, kiitos kauniisti kysymästä. Tässä ollaan huideltu aina Tallipihalta lukemattomien puistojen kautta kauppahallista Turtolan Cittarin euron päiville ja edelleen, kaikki on ihan huitsin jännää! Joka päivä mä koen jotain mikä saa mut jälleen kerran olemaan onnellinen siitä että muutettiin takaisin Suomeen. Ja toi poika, se on ihan intona koko ajan, hymyilee niin että naama ratkee ja on oppinu puhumaan vaikka mitä! Sanavarasto on tällä hetkellä vähän erikoinen, mutta suloinen – äiti, mitä, pupu, bye-bye, kakka, o-ou, tyttö. Tänään ulkona näyttää harmaalta ja tiskipöytä täydeltä. Lapsukainen nukkuu traktorilakanoissaan ja edessä siivoamista ja sadetta. Heei, tietääkö joku oisko se Tallipiha näin viikonloppuna vähän eläväisempi, eilen kun siellä oli ihan kuollutta ja jengi pyöri siel sellai ”öö tässäkö tää oli?”. Vai onko koko Suomi vaan oikeesti niin masentunu siitä, kun kesä onkin kylmä ja byhyy? Oltiin aika innolla eilen menossa kurkkii kaikenkarvaisia elukoita ja viettää ihanaa kesäpäivää mutta ei – ujellettiin hevoselle joka ei sekään näyttänyt viihtyvän.

***

Oon seurannu tässä viimeisen kolmen vuoden aikana muutamaa vlogaajaa YouTubessa erittäin tunnollisesti. Nyt yks näistä meni kihloihin! Katoin just naikkosen lataaman rakkaustarina-videon ja olin ihan aidosti onnellinen sen puolesta. Se sattuu olemaan myöskin 28-vuotias, myöskin pienen pojan äiti ja ollaan ehkä aika samanmoisia ajattelutavoiltamme, joten vielä syvemmin sykähdytti se että, vihdoin, VIHDOIN, tää tytteli löysi ihmisen joka rakastaa yhtä lujaa kuin itsekin, vihdoin tulevaisuuden haaveet ja suunnitelmat on jaettavissa vertaisensa tyypin kanssa ja vihdoin, kaikki se rakkaus mitä tää nainen on sisällään vastahakoisesti pullotellut, saa kohteen jonka päälle vyöryä. Tulin ihan hirmu onnelliseksi!

”I don’t want better, I want you.”

(Ja joo, pessimistit, heippa, hyvästi, jatkakaa matkaanne. Uskon rakkauteen, uskon siihen että ihmiset saa just sen mitä niille kuuluu, milloin aika on niille oikea, ja että karma on paskanaama. Uskon myös että, jokaiselle on olemassa se oikea. Uskon myös siihen että, yksi rakkaus elämässä on se loputon rakkaus, sellanen mikä ei katoa koskaan. Niih! Että mee pois vaan jos ajattelet että ajattelutapani on liian naiivi, koska ei, se ei oo, se on vaan positiivinen ja vähän ehkä keskivertoa romanttisempi. *tähän valuvan siirapin lotinaa*)

Videolla tää mimmi selittää yhdessä uunituoreen kihlattunsa kanssa sitä, kuinka kaikki sai alkunsa ja mitä kaikkia fiiliksiä heräteltiin henkiin jo hyvinkin alkumetreillä. Mulle jäi sen 37 minuutin lässytilää-tarinan jälkeen sellanen fiilis että, ne oikeesti on löytäny toisensa ja semisti kelasin että, ”tollasta sen pitäs ollakin”.

Musta on hienoa että ihmiset uskaltaa vielä heittäytyä tunteen vietäväksi ja luottaa siihen että, mitä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu, turhaan pelkäämättä sitä että, hitto jos sattuukin sattumaan. Tää mimmi on käyny läpi aika kurjia juttuja edellisissä suhteissaan ja aika suvereenisti vaan syyttänyt itseään kaikesta tapahtuneesta, kuitenkin oivaltaen sen että, kaikkea ei voi hallita ja elämä tapahtuu, oli se ”setting” miten täydellinen tahansa. Moni kirjoitteli videon kommenttikenttään tuomiten että liian nopeeta toimintaa, tää tulee päättyy huonosti jada jada – ja tytteli hymyili korvasta korvaan, pojan katsoessa vieressä ihaillen että ”e-ei, tää on se suuri rakkaus.” Ja voi että kuinka toivon että on! Romantiikka-Rane mun sisällä uskoo et on.

Joojooooo! Oli vähän yksinäistä tossa jossain välissä niin elin tuntemattomien tube-naamojen elämiä. SHH! Only God can judge me.

Kellekään ei varmaan tuu nyt yllätyksenä kun kerron että jos katon leffoja, katon romanttisia draamoja. No katoinpa tossa yks ilta ihanaisen Notebook (lovelovelove) Nicholaksen pari uusinta tuotosta, The longest ride ja The best of me. Ensimmäinen, The longest ride, oli ihan jees pätkä, perus rakkaustarina, hyvä mieli jäi. Mutta mites tää The best of me? Voi jumalauta.. Jos et haluu tietää mitä elokuvassa käy, lakkaa lukemasta nyt. Itkin tän kahen tunnin aikana useammankin kerran, milloin ilosta, milloin surusta, mutta se mikä räjäytti kyynelpankin oli leffan loppu.. GOD DAMN! Joku vois sanoa et se päätty onnellisesti mut paskanpäreet päättyny! Se oli ihan kauhee, mun sydän oikeesti sai pienen särön ja nyyhkytin lopputekstien ajan ja pikkasen (vartin) niidenkin jälkeen vielä. Huhhuijakkaa Nikke minkä teit! Seuraavan kerran kun sulla on olo et kaipaat vähä lämpöö ja rakkautta, kato toi. Vaikka se ronskisti murskaakin sut lopussa, oli se sen arvoista. AH!

Lyhkäsesti tiivistettynähän The best of me kertoo siis naisesta ja miehestä jotka on ollu rakastunut nuoruudessaan ja jotka päätyvät kasvotusten jälleen kerran 21 vuoden jälkeen ja hopsansaa, suattaapi olla että tunteet on vieläkin tallella ja erossa vietetty aika on ollut enemmän tai vähemmän kohtaloon tyytymistä.

”Somehow she’d lost sight of the person she’d once meant to be, and she wasn’t sure she’d ever have the opportunity to find that person again.”

Mulle jäi leffasta käteen nimenomaan se että, kun löydät sen loputtoman, suuren, kauniin rakkauden, taistele sen puolesta, vaati taisto sitten mitä ikinä tahansa. Joku joskus sano että jos suhteen eteen täytyy tehdä töitä, se suhde ei oo se oikea. Mä sanon että vitut. Se että ylipäätään satut löytämään sun sen oikean, on se jo harvinaista herkkua – jos tän kaiken vielä olettaa tapahtuvan silloin kun aika on oikea, kun ootte ihmisinä oikeissa paikoissa, kun maailma sallii teijän rakastaa, on se vielä harvinaisempaa. Kun löydät sen rakkauden joka on erilainen kun muut, sen rakkauden joka muuttaa kaiken, ota se vastaan ja pidä siitä huolta pehmein kätösin. Jos susta nyt tuntuu että oot ehkä päästäny menemään tällasen rakkauden, hae se takaisin ja pussaa puhki. Koskaan ei oo liian myöhäistä!

Elämä tapahtuu.

Käännänpä tähän loppuun keskustelun näide tyyppien väliltä, ihan vaan siks ku se kosketti mua ja sit lopetankin tän kirjoituksen, jossa ei yllättäen ollutkaan mitään perkeleen järkeä ja mää vaa selitän jotain rakkaudesta ja repeen sydämen muotosiin palasiin toho monokromimatolle MOI!

Amanda: Tää viikonloppu oli mahtava, muttei tää oo tosielämää. Tää oli vähän niinku kuherruskuukausi, ja vähän ajan kuluttua tää jännittävä fiilis vaan hiipuu pois. Kyl me voidaan toisillemme vakuutella ettei niin tuu käymään, me voidaan lupailla ihan mitä vaan, mutta se on ihan väistämätöntä, ja sen jälkeen sä et enää koskaan kato mua niinku sä katot nyt. En mä tuu sit enää olemaan se nainen kenestä sä unelmoit, tai se tyttö jota sä joskus rakastit. Etkä sä tuu enää olemaan mun kauan kadoksissa ollut rakkaus, mun aito ja oikea. Sä tuut olemaan tyyppi jota mun lapset halveksuu koska sä pilasit niiden perheen, ja sit sä näät mut sellasena kun mä oikeasti oon. Parin vuoden päästä mä oon vaan viittäkymppiä lähestyvä kolmen lapsen äiti, jonka lapset vihaa mua, ja joka vihaa myös itteensä tän kaiken takia. Ja lopulta, säkin alat vihaamaan sitä naista.
Dawson: Ei toi oo totta.
Amanda: Onhan se. Kuherruskuukausi ei koskaan kestä loputtomiin.
Dawson: Ei meijän yhdessäolo oo mikään kuherruskuukausi. Kun me ollaan yhessä, on kyse musta ja susta. Mä haluun herätä sun vierestä joka ikinen aamu, mä haluun katella sua pöydän toiselta puolelta joka ikinen ilta. Mä haluun jakaa sun kanssa joka ikisen tylsän yksityiskohdan mun päivästä ja kuulla kaiken sun päivästäs. Mä haluun nauraa sun kanssa ja nukahtaa niin että sä oot siinä. Koska et sä oo vaan joku jota mä joskus rakastin. Sä olit mun paras ystävä, olin sun seurassa paras itseni ja mä en voi kuvitellakaan luopuvani siitä uudelleen. Sä et ehkä ymmärrä, mutta, mä annoin sulle kaiken parhaan musta ja kun sä lähdit, mikään ei ollu enää koskaan ennallaan. Mä tiijän että sua pelottaa, muakin pelottaa. Mutta jos me päästetään tää lipsuu meijän käsistä, jos me teeskennellään että tätä ei koskaan tapahtunu, mä en oo ollenkaan varma että saadaan enää toista mahdollisuutta. Me ollaan vielä nuoria. Meillä on vielä aikaa muuttaa kaikki oikeeks.
Amanda: No ei me nyt enää niin kovin nuoria olla –
Dawson: Ollaan me. Meillä on vielä meijän koko elämä aikaa.

Jopas oli.