Vaikka selkeys ja yksinkertaisuus ovat etenkin tällä hetkellä minulle kaikista tärkeimmät kodin elementit, se ei poista sitä tosiasiaa, että maailmassa on runsain mitoin esineitä, joista sisäinen harakkani tai hamsterini suorastaan sekoaa. Pari viikkoa sitten erehdyin Lontoossa Old Spitalfields Market -nimiselle markkinapaikalle, jossa kojut ovat täynnä vanhoja aarteita. Tajusin virheeni sillä sekunnilla, kun saavuin paikalle. Voi ei. Hakekaa minut pois täältä!

Rakastan vanhoja peltipurkkeja, vanhoja matkalaukkuja, vanhoja valokuvia, vanhoja kameroita – you name it! Ja niitä nämä kojut olivat pullollaan. Yllättävästi pystyy ihminen olemaan yhtä aikaa äärimmäisen huojentunut ja äärimmäisen pahoillaan siitä, ettei matkalaukkuun mahdu oikein mitään. Vanhoja valokuvia kyllä katselin sillä silmällä, ja niille olisi yhdessä projektissani ihan oikeaa käyttöäkin. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun kaikkea ihanaa on vaan niin paljon, ettet yksinkertaisesti voi valita vain yhtä tai kahta, vaan olet lopulta mieluummin kokonaan ilman?

Järkevä puoleni ymmärtää myös sen, että nämä ihanat esineet eivät olisi edukseen nykyisessä kodissamme. Se ihana miljöö, jossa nämä aarteet sieluni silmin näen, ei valitettavasti löydy meiltä. Sellaisen luomisen aika ei ole nyt. Juuri nyt en pysty keskittymään kodin laittamiseen edes niin, että pitäisin esillä montaakaan tavaraa, joilla ei sinällään ole käyttöä, mutta jotka käyvät suoraan sydämeen. Selkeät pinnat on helppo pyyhkiä pölystä, eikä niille kerry yhtä herkästi väliaikaista tavaraa, joka vain lasketaan käsistä jonnekin.

Joskus on raivostuttavaa olla näin tietoinen vallitsevasta tilanteesta ja toimia sen mukaan. Vielä on pelkistämisen aika. Vielä en oikein edes tiedä, mitä haluan alkaa ympärilleni luoda. Mutta tiedän, minne suuntaan, kun on harkittujen yksityiskohtien aika. 

PS. Silti hieman vaikeuksia ymmärtää, miksi en ottanut edes tuota ihanaa pyöreää peltirasiaa, jossa on poika koiransa ja polkuautonsa kanssa. Se on täydellinen!